Hänen tuotuaan ruuat pöytään istuutui isäukko heti niiden ääreen. Anni oli jotakin puuhailevinaan ovensuussa, sieppasi sitten salavihkaan suuren villahuivin ja pujahti pihalle.

Anu otti kauhtanansa ja lakkinsa rientääkseen jälkeen.

— Mihin nyt? ärähti ukko pöydästä.

— Pistäydyn vain vähän…

Hän pujahti pihalle eikä enää nähnyt, miten ukko karmakasti kavahti pystyyn ja sieppasi lakkinsa ja kauhtanansa hänkin, äristen, kuinka kurittomiksi nuoret kävivät… lähtivät yön selkään, sanomatta edes mihin menivät…

Anu ehti kadulle parahiksi näkemään, miten Anni Kirkkoturulle päästyään pyörähti vasemmalle Yrjänäntalon aidannurkkauksen suojaan. Hän riensi samaa tietä ohi talon, jonka Henrik lehtori oli kymmenisen vuotta sitten testamentannut pyhän Yrjänän alttarille. Kirkkotarhan kaakkoispäästä riensi hän kautta kiukeroisten, koukeroisten katujen juoksujalkaa Suurturun yläpäähän raatihuoneen luo. Kivipuotien välistä kurkisteli hän pitkin turua alas jokirantaan ja älysikin pian miehen taivastelevan kuutamossa lauttauspaikan korvalla. Kohta näki hän Kirkkokadulta tulevan torille Annin villahuivi hartioillaan, ja Lyder kesti lehahti häntä vastaan kuin yökkö valkoiseen vaatteeseen.

Pari lähti Luostarijokikatua Katinhäntään päin. Anu pujahti Luostarivälikadulle, joka muutamain talojen takana, luostarin pitkän kaalimaan päässä, yhtyi edelliseen katuun. Hän ehti parahiksi katujen risteyksen lähelle näkemään, miten kesti oli suojelevasti kietonut Annin kainaloonsa… ja Anni käveli vain eikä ollut tietääkseenkään.

Anu hiipi heidän jälestään luostarin muurin varjossa. Turhaan hän varoi, sillä ei kuutamopari lainkaan vilkunut jälelleen. Mutta ei tullut niin tehneeksi Anukaan… eikä huomannut, että hänen jälestään tuli kirkkaassa kuutamossa keskellä katua musta varjo, joka väliin ketterästi käpsytteli eteenpäin, väliin pysähtyi odottamaan, ettei tulisi liian lähelle.

Täällä luostarin pitkän kasvitarhan kohdalla ei joenpuolella katua ollut enää asuntoja, olihan vain porvarien, enimmäkseen kotisaksojen, varastoaittoja laitureineen jokiäyräällä. Luostaritarhan sivuutettuaan tuli lempivä pari aivan autioon Katinhäntään, Samppavuoren ja joen väliselle kapealle rantaäyrämälle. Kun rantama jälleen alkoi levetä ja loitompaa tuli Sotalaiskylä ja linna näkyviin, poikkesivat he joenrannalta vasempaan, ja Anu näki miten kesti veti Annia kainalossaan ja toimitti kiihkeästi jotakin huitoen vapaalla vasemmalla kädellään. He menivät vuorenkainaloon istumaan, ja Anu hiipi vuoren vierrettä läheisen kallion könkämän suojaan, mihin saattoi selvään kuulla puheen, kestin kiihkonkiehtovat sanat.

— Niin, että siellä vasta tiedät mitä elämä on! Mitä teillä on täällä? Tuomiokirkkonnekaan, maan ylpeys muka, ei ole mitään edes kaupunginporttiemme rinnalla, puhumattakaan Mariankirkosta häikäisevine suippokaarisine holviverkkoineen ja kierrepylväineen! Ja talonne sitten… piispantalonne ja raatihuoneennekaan tuskin vetävät vertoja millekään lyypekkiläiselle talolle… isäni talo on muhkeampi kuin linnapahasenne kolminkertaisine torneineen. Ja siinä saisit aina asua piikasten palvelemana! Puvuksesi saisit silkkaa silkkiä ja samettia, joita täällä tuskin lie muilla kuin linnanrouvalla, kullassa saisit kulista ja jalokivissä välkkyä ihanista kutreistasi aina sormiesi päihin ja silkkihelmojesi liepeihin! Tahdothan tulla? Sano, että tahdot!