— Oikeinko todella? kuuli Anu puoleksi riemastuneen, puoleksi arastelevan kysymyksen.
— Niin totta kuin…
— Pidätkö sinä niin… kuului jälleen ujo alku, mutta hiljeni siihen.
— Ah, Anni! Sinua minä… sinä suloisin ja ihanin… sinua minä rakastan, etten voi elää!
Sitten Anu kuuli vain katkonaisia, myrskyisiä sanoja, läähätystä ja ikäänkuin painiskelua. Hän seisoi vavisten ja tunsi aivan kuin maan vajoavan altansa.
— … että aivan pakahdun! Anni, sinä hurmaava — nyt sinä olet minun — tästä hetkestä — iäti — lemmen palossa me sulamme yhteen — sieluinemme, ruumiinemme…
Anu kuuli tosiaankin painiskelua, kiihkeää painiskelua. Ja hän kuuli samalla kertaa hellänaran ja hädänsärkemän äänen, joka rukoili:
— Voi, elä, Lyd… (hädissäänkään ei Anni saanut kestin nimeä suustaan) elä, hyvä, rakas… elä… voi, eiii…
Anu tunsi maailman mustenevan silmissään. Hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut mitään. — Anni, minä tulen! huusi hän ja riensi apuun malttamatta kunnolla kiertää vuorenkielekettäkään.
Kesti oli ykskaks pystyssä.