— Potzblitz! Kuka…!?
Hän tempasi lyhyen kestinmiekkansa tupestaan ja oli käymäisillään häiritsijänsä kimppuun. Mutta samassa alkoi odottamatta sataa kepiniskuja hänen hartioihinsa ja selkäänsä. Kesti rukalla oli tuskin aikaa vilaista uuteen hätyyttäjäänsä, Konradus ukkoon, joka seisoi siinä kuin ilmestys, hornanpeikko kohennuskeppiään huitoen. Sillä iskut olivat niin tuntuvat, että hän katsoi hyväksi siekailemtta lähteä käpälämäkeen.
Mestari ja kisälli ryhtyivät hoivaamaan Annia, joka kyyrötti nyyhkyttäen maassa saman kivilohkareen vieressä, jolla he alkuaan olivat kestin kera istuneet.
Kesti ei ollut kauaksi paennut, ja intohimojensa hehkussa älysi hän vaistomaisesti heti ainoan tien, joka saattoi viedä kohden maalia. Hän läheni liukeana ja koetti ystävällisesti hymyillä.
— Kas, mestariko se… valitan… tässä on varmaan onneton väärinkäsitys!
— Joudu ja tule! tiuskaisi ukko temmaten käsipuolesta tytärtään.
Kesti toimitti jälessä:
— Koska nyt kerran salaisuutemme, Annin ja minun, on tullut ilmi, niin tahdon heti, lykkäämättä huomiseen —
Konradus ukko tyrkkäili maasta lisävauhtia kohennuskepillä, joka oli hänen vasemmassa kädessään, ja veti oikealla Annia mukaansa. Kesti juoksi jälestä ja läähätti hengästyksissään.
— Tahdon heti pyytää tyttärenne kättä… pyydän tyttärenne kättä! huusi hän kovemmin, arvellen, ettei ukko kuullut, kun yökylmässä routautunut loka kopisi jaloissa.