Hän jäi katsomaan menijäin jälkeen, ja sappi nousi kihisten hänen päähänsä. Ei häntä selkäsauna sapettanut… hän ei edes itsekseenkään tunnustanut mitään sellaista saaneensa… vaan se, että kehtasivat noin paeta muka voittosaaliinsa keralla… ja mikäs oli pelko paetessa… kun tiesivät olevansa ylivoimaiset!
… Mutta ukko, ärrinpurri… äh, hänellä varmaankin oli vielä ilkeyttä pitää häntä jonakin viettelijänä… ei tietenkään uskonut hänen kosintansakaan vilpittömyyteen… Oh, moinen rajaton hävyttömyys ja typeryys pani ihan pakahtumaan! Kohdella kunniallista hansankestiä kuin mitäkin juoksukoiraa! Luuli kai nolaavansa, mutta huomenna, heti huomenna saa hävetä epäilyksiään! Niin, huomenna on kosittava kaikkien muotojen mukaan! Se on loistava ensi askel… hurmaava askel — kostoon!
Se ajatus aivan lämmitti sydäntä… siten täytyi haihtua kaikkien epäilysten. Vaikka koko kaupunki olisi luullut hänellä olevan vaimon ja liudan lapsia kotonaan, täytyi kosinnan haihduttaa sekin epäilys! Ja kun lisäksi ajatteli sitä lemmenhurmaa, joka oli seuraava, kenenkään estelemättä, uskoi hän itsekin tulleensa tänne melkein vain sulhasiksi. Olihan hän intohimonsa palossa vilpittömällä välittömyydellä ladellut Annillekin vakuutuksiaan. Lemmenhurmaa ajatellessa lopullinen päämääräkin, kosto, häipyi näkymättömiin, häipyi pimentoon kaikki, mikä oli edessä ja takana… Hän mietti vain intohimoisella kireydellä, miten saisi ukon varmimmin vakuutetuksi vilpittömyydestään. Ja kuta kireämmin hän mietti, sitä lämpimämpänä tunsi hän itsekin poskillaan totuudensankarin hehkun, ja sitä lujemmaksi kiteytyi hänen päätöksensä kosia pikimittäin.
Tulisen päättävin askelin alkoi hän astua luostaritarhan aito vartta ja sen päähän päästyään huippaili oikoisinta Luostarivälikatua kauppaturun yläpäähän, Helye Kuterin taloon.
Suoraa päätä meni hän majaisäntänsä puheille.
— Pyydän teitä, toimitti hän hengästyksissään, — että tulette huomenna kanssani…
— No, mihin nyt?
— Sulhasiksi!
— Oh! puuskahti rehevä porvari aivan ällistyksissään. — Mihin sitten?
— Konradus mestarille…