— Elkäähän soimatko suomalaistyttöjä! pani uskonharras Jönis kaniikki hieman sammaltaen vastalauseensa. — Uskollisempaa sydäntä tuskin lie kenelläkään!
— Niin, veli kyllä tietää… leikitteli tuomiorovasti leveästi.
Ja kaikki myhäilivät ymmärtäväisesti. Sillä koko kaupunki tiesi, miten tyytyväinen Jönis herra oli emännöitsijäänsä, Elenaan, joka häntä oli uskollisesti palvellut nuoruutensa päivistä lähtien. Henricus rovasti tiesi lisäksi, että veli Jönis aikoi nyt, kun hän vielä viisikymmenisenä teki lähtöä johonkin ulkomaan yliopistoon tenttimään maisteriksi, saadakseen paremmat ylenemismahdollisuudet, että hän nyt epäilysten välttämiseksi aikoi loitontaa naisväen luotaan kunnioittavaan etäisyyteen ja tälle vanhalle uskolliselle naissielulle lahjoittaa maatilansa Räntämäellä.
— No tuleeko sitten häät? kysyi pormestari kääntyen Lyder kestiin.
Muidenkin katseet kääntyivät jälleen kestiin. Mutta tämä istui nolona, ja häntä näytti koko keskustelu kiusoittavan.
— Rukkasethan me saimme! nauroi isäntä, hänkin jo koko lailla liehkassa.
Lyder kesti hypähti pystyyn, kun häntä näin julkisesti häväistiin.
Muitakin näytti uutinen hämmästyttävän.
— Elä ole milläsikään, tyynnytteli isäntä. — Ne rukkaset eivät miestä häpäise, ne ovat itse halveksittavat.
— Oikeinko tosiaan tyttö teki tenän? kysyi pormestari.
— Isäukko se turnailee vastaan, selitti isäntä.