— Ja miksi?
— Hitto hänet tiesi, taitaa olla saksalaisvihaa vain.
Tämä näytti koko seuraa kuohuttavan.
— Ryöstä letukka! puuskahti Didrik ritari.
— Ja sitten lähetä aarre vartialleen takaisin! lisäsi myrkyllisesti muuan juopunut saksa.
— Ei sellaiseen pidä ryhtyä, muistutti pormestari.
Tuomiorovastikin näytti tuntevan siveellistä suuttumusta heimolaisensa kärsimän loukkauksen johdosta. Mutta sitä paitsi oli hän saanut leveän päänsä rakoon tuuman, että avioliitto lyypekkiläisen ja turkulaisen taiteilijaperheen kesken edistäisi tavallaan kirkon etuja ja olisi omansa tukemaan saksalaisen kirkkotaiteen levenemistä maahan. Hän katseli tuokion syvämielisesti ja isällisesti Lyder kestiin ja virkkoi sitten itsevarman juhlallisella äänellä.
— Tule huomenna luokseni piispantaloon!
— No, nyt se veteli! huudahti Helye isäntä. Jos itsensä tuomiorovastin saat puhemieheksesi, niin käy kai paremmin kuin meille ensi kerralla.
Tämä oli sopiva loppu sille jutulle. Lyder kesti oli sitä kuunnellut levottomalla jännityksellä ja olisi ilmeisesti tahtonut mieluummin pitää koko asian salassa. Varsinkin Herman Hameriin silmäili hän tuontuostakin arasti, ikäänkuin pelkäisi, että rääveliläinen kenties tietää jotakin vaarallista. Mutta kun pakina päättyi onnellisesti, oli Lyder kesti loppuillan aivan huimapäinen, riehakimman hilpeä koko seurassa.