Nurjamielinen väkijoukko oli kerääntynyt aivan ympärille, ja he katselivat koiraa kammolla kuin itse paholaista. Silmä ei kuitenkaan heistä välittänyt, tähysti vain isäntäänsä korvat pystyssä ja häntä käppyrässä peräkannella.
— Nimismiespähän sen löysi! kuului kimeä naisääni selittävän väkijoukolle. — Jumala itse näytti käden, jota oli käyttänyt. Ei tarvinnut nimismiehen panna rikkaa ristiin.
Puhuja oli laiha akka, jonka tavattoman leveä röijy roikkui kuin linnunpelätti. Körttitakkinen isäntäkin oli kuullut eukon selityksen.
— Niin, vahvisti hän huoaten. — Ei häneltä ole mikään salattu, ei tässä asiassa enemmän kuin muissakaan.
Hän tarkoitti Jumalaa, eikä eukkoa.
— Eikä saloja ilmi saataessa tarvita herroja eikä herrojen koiria, lisäsi muuan mökkiläisen näköinen mies.
Hän mahtoi edustaa pyhäsaarelaisten luokkatietoisuutta.
Ystäväni oli lähtenyt Silmää taluttaen kohoamaan vastarinnettä kylään. Jälkijoukossa kuulin samaisen leveäröijyisen variksenpelätin kertovan jotakin tarinaa, jossa mahtipontiset sanat "Jumalan valkea" toistuivat useaan kertaan. Hän mahtoi selittää palon syttymistä. Körttitakkinen isäntä johdatti meitä pappilaan, jossa nimismieskin kuului olevan.
Tiemme kulki aivan palaneen Kännärin talon mustien raunioitten ja kekälekasojen ohitse. Pappila oli lähinnä tuulen alla, ja pappilan ikkunat olivat kuumuudessa särkyneet paloraunioitten puolelta. Seinät ja kattokin mustuneet. Ihme, että se oli saatu pelastetuksi.
— Oli sallittu, selitti pitkätukkainen saattajamme, — että pappila pelastui, kuten kyläkin. — Mutta ihmeitten ihme oli, että Kännärin ulkoriihikin paloi, vaikka oli kylän takana lähes kilometrin päässä.