— Milloin olette hänet nähnyt?
— Eilen illalla viimeksi!
Haukka vilkastui, mutta hän pidätti itsensä, ettei Ruura olisi huomannut mitään.
— Oliko hän täällä?
— Hyh! Hän! Täällä! tirskahteli Ruura myrkyllisesti.
— Ettekö sitten ole enää hyvissä väleissä?
— Minäkö! Minäkö sietäisin sellaisia… santarmikätyreitä!
Ruuran suusta tuli sana kuin sähkötäräys. Ja sähköisku, odottamaton isku se oli meille muutenkin. Se sai Haukankin hyväksi aikaa mykistymään.
Minä puolestani en voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen tapaan, jolla Ruura lausui tämän sanan. En ollut kenenkään muun kuullut sitä lausuvan niin myrkyllisesti. Halveksittu ilotyttö osasi nähtävästi halveksimisen taidon paremmin kuin muut. Kenties hän juuri läheisyyden vuoksi halveksi niin katkerasti… kaukaisemmat halveksivat viileämmin.
— Onko hän sitten sellainen? kysyi Haukka ikäänkuin ohimennen, mutta hänen äänensä tuntui omituisen kuivahkolta, värittömältä ja etäiseltä.