— Pahinta lajia onkin! huudahti Ruura.
Haukkaa näytti Ruuran sisuttelu jostakin syystä harmittavan.
— Eikö hän sitten ollut sama mies viime kesänä? hän kysyi terävästi.
— Eivät häntä silloin halveksineet muutkaan, vastasi Ruura puolustautuen.
— Ja hänellä oli viljalti rahoja? pisteli Haukka.
— Oli kuin roskaa! naurahti Ruura.
— Mutta nyt taitaa olla köyhä? kysyi Haukka entistäänkin terävämmin.
— Köyhä kuin kirkon rotta! puuskahti Ruura. — Eilen kyllä kehui rahoillaan. Ja pirtuakin kehui saavansa kuinka paljon tahansa. Mutta kukapa lääkäri hänelle kirjoittaisi pirtureseptejä! Tohtori Saarnio, vanha rahjus, jonka potilaat ovat jo kaikki kuolleet, kyllä antaa pirtureseptejä viidelläkymmenellä pennillä, kuka vain pyytää. Mutta sen resepteillä ei enää anneta apteekista pirtua, kun niitä tuli niin tukuttain. Muut lääkärit ottavat kolme markkaa pirturesepteistä, ja he katsovat ensin miestä silmiin. Mistähän sellainen hylky saisi pirtua! Mistäpä rahojakaan muuten kuin varastamalla!
Haukka kuunteli kärsimättömästi Ruuran pirtupakinaa, jolla tämä pelastautui hänen piikittelystään.
— Tiedättekö, missä hän asustaa? hän kysyi sitten.