— Hiivitte ruispellon ojia metsään, makasitte päivän Viikinluolassa, souditte yöllä maihin ja aamulla hiivitte Kynsilahdessa jälleen höyrypurteen. Tahdotteko kuulla vielä tarkemmin?
— En, en, höpötti mies tuskallisesti torjuen. — Mutta kun tiedätte kaiken, mitä sitten tulitte kysymään?
Hän nauroi itkunsekaista humalaisen naurua, joka tuntui mielettömän kamalalta.
— Yhtä asiaa, jatkoin, — en aluksi oikein ymmärtänyt. Sitä nimittäin, mitä hyötyä teille oli Kännärin polttamisesta. Mutta sen sanoi minulle apteekkari, joka juuri on vangittu. Te olitte mennyt, ja kun tunsitte vanhan veljesvihan, tarjoutunut rahasta murhapolttajaksi, houkutellut hänet kostoon!
Se sattui, kuten olin tarkoittanutkin.
— Se on saatanan valhe! huudahti Kättö pyhällä suuttumuksella. — Vai minä olen "tarjoutunut" ja "houkutellut"! Vaikka itse kiehtoi, houkutteli ja viekoitteli Jumalan jos paholaisenkin nimessä!
— Apteekkari väitti toisin, ärsyttelin edelleen, mutta kehotin häntä kertomaan, kuinka asia oikein oli.
— Minä kerron, kerron uhallakin, koska hän kerran niin katalasti valehtelee! Onko hänet muuten vangittu? Sepä hyvä, se! Vai minä houkutellut!
Aivan selvästi hän ei malttanut kertoa, mutta kysellen ja muistutellen sain kuitenkin selon, kuinka kostoaate oli syntynyt.
Kätyri Kättö, katalasti kavaltamansa yhteiskunnan koston uhri, oli henkipattona pakolaisena harhaillessaan osunut niille main, varmaankin juuri apteekkaria, lapsuutensa toveria etsien. Hän oli hädissään mennyt tältä vippaamaan, vedonnut kotipuolen ja aikaisemman nuoruuden yhteisiin muistoihin, ja niin oli tullut puheeksi vanha veljesvihakin.