— Harrastavatko seutulaiset jotakin erikoista lahkosuuntaa? hän kysyi.
— He lienevät lähinnä vanhaa herännäisyyttä, vastasi kapteeni. — Mutta oikeastaan he yleensä harrastavat kaikkea sitä, mikä vanhaa on. Heidän sielujensa kalleimpana aarreaittana on joku vanha suomennos kuudenneltatoista sataluvulta. Sitä levitetään näillä seuduin yhä uusina painoksina, ja jos sen oikeinkirjoitusta kirjaimenkin verran muutettaisiin, olisi sen pyhyys piloilla. Vanha yleensä on heille rakkainta. Tässä muutama vuosi sitten, kun uusi kirkkokäsikirja tuli käyttöön, pitivät pyhäsaarelaiset kirkonkokouksen, jossa vaativat, ettei ainoastaan hyljättäisi uusi käsikirja, vaan palattaisiin siihen, joka oli käytössä ennen tätä nykyistä. Kokouksessa kävi sellainen metakka, että pitäjän pappi, joka on verrattain uudenaikainen mies ja ympäristössään kuin mato muurahaispesässä, lopulta livisti tiehensä kokousta johtamasta. Ja silloin kokous joutui niin avuttomaan tilaan, ettei saanut mitään lausuntoa aikaan, ja uusi käsikirja astui vastalauseetta käytäntöön.
Haukkaa ilmeisesti huvittivat kuvaukset näistä omituisista ihmisistä, joiden kanssa hän oli kohta joutuva tekemisiin. Sen tähden kapteeni jatkoi:
— Kun tämä nykyinen suursota syttyi, uskoivat pyhäsaarelaiset lujasti, että se oli maailmanlopun enne. He löysivät selvät todistukset Vanhan testamentin profeetoista, ja monet odottivat loppua ristissä käsin ja virsiä veisaten. Kettelin vanha isäntä myi talonsa kaikkineen polkuhintaan — arveli varmaankin puijaavansa epäuskoista ostajaa, joka luuli vielä taloja tarvitsevansa — muutti mantereelle, laittoi metsämajan johonkin takamaille ja odotti siellä erakkona viimeistä tuomiota.
— Loppua ei tullut, jatkoi kapteeni. — Mutta pyhäsaarelaiset eivät suinkaan horjuneet uskossaan. Kun tuli tämä kumousaika ja esivallat kukistettiin, niin he uskoivat nyt tämän viimeiseksi villitykseksi, joka oli pahempi kuin ensimmäinen. Tuskin lie koko saarella muusta välitetty kuin virrenveisuusta ja hartauskokouksista. Se on heikäläisten vallankumousta. Jos lienevät peltonsa kyntäneet, ovat tehneet sen vain koneellisesta tottumuksesta tai siksi, että raamatussa käsketään tekemään työtä otsansa hiessä. Kaikkea he katsovat uskon utukehästä, arkiaskareetkin ovat heille vain uskonnollisia menoja.
Purren merkkipilli vihelsi, ja kapteeni pujahti tehtäviinsä.
Poikkesimme vielä useaan laituriin.
Vihdoin lähdimme tiedustelemaan, eikö jo aleta tulla perille.
— Tuolla on Ristisaari, sanoi kapteeni, viitaten metsäiseen kalliosaareen, joka kuvasteli tyyneen veteen. — Ja tuolta näkyy Pyhäsaaren kirkko edestä päin.
Poikettuamme vielä laiturissa, joka kuului olevan Riitaranta nimeltään, laskimme leveähkön salmen poikki Pyhäsaaren satamaan.
Rannalla laiturin juurella oli koko joukko väkeä, ukkoja ja akkoja, poikasia ja lapsia. He töllistelivät kaikki höyrypurteen silmää räpäyttämättä. Ja kun me astuimme laiturille, seurasivat ihmettelevät katseet ihmekoiraa, jota Haukka talutti.