Siell' kodin pienen kynnyksellä Jo vaimo vastaan kiiruhtaa, Vaan eipä lemmen silmäyksellä Hän miestään tahdo armastaa; Mut uhkuu rinta katkeruutta Ja tulta säihkyy silmistään, Soi ääni vihan vimmakkuutta Kun tyhjentää hän sydäntään.
"Sun kuka käski taaton luota Minua tulla narraamaan Ja tänne hökkeliisi tuoda Puutteessa aina huokaamaan?" Kun kaikk' on "huolet" huovennettu, Noin päättyy saarnat katkerat, Vaan silmäin hehku sammutettu Ei oo, eik' katseet raivoisat.
Mies allapäin on, minkäänmoista Ei ääntä päästä huuliltaan, On rinta täysi kai helmoista, Hän hiljaa huokaa huolissaan. Aamulla työhön kaihoissansa Hän astuu eestä perehen, Taas siellä huolet rinnastansa Pois kukkuu korven käkönen.
1894.
Vanha mieronmies.
Penkin päässä istuissahan Mieronmiehen miettehet Luisuu lapsuusmuistoissahan, Kuvat sieltä kaunoiset Sielun silmään kuvastaapi, — Uni silloin voiton saapi.
Vanhus nukkuu, unissahan Elää ajat armahimmat: Hän on lapsuuskodissahan, Siellä siskot, vanhemmat Häntä hellii lempiellen, Hänkin laulaa riemuellen.
Unikuvat nuoruutehen Sielun siivittelevät, Kera neidon armahaisen Kukkatietä kiitävät… Mutta — neidon kaunokaisen Viepi tuoni, ihanaisen!
Tuosta vanhus tuskissahan Havahtuupi unestaan, Hetken on hän iloissahan, Tuska kun ol' unta vaan… Mutta — elo synkempihän Oli hällä ilmissähän!
1895.