1895.

Sunnuntaina.

On vienontyyni aamu sunnuntain, Niin hiljaksehen luonto uinuu vain, Niin hiljaa taas on pinta lahtosen, Kun pois jo souti kirkkovenhonen.

Lahdesta taasen lähtee venhonen Niin hiljaan edelleen vain liukuen. Ei kirkolle näy vievän venhon tie, Se saarehen vain salmen suussa vie.

Mies tupaan venhostaan käy suruinen, On jossa joukko koolla pienoinen; Siell' veli veljelleen suo surujaan Ja painavia syntitaakkojaan.

Siell' veli veljyttänsä lohduttaa Ja heikon uskoo vahvat vahvistaa, Siell' jokainen on yhdenvertainen Ja rauhan henki täyttää huonehen.

Saaresta lähtee pieni venhonen Niin vinhakasti eespäin kiitäen. Mies jäntevästi soutaa airoillaan, On taivaan loiste hällä poskillaan.

1894.

Lemmetön liitto.

On päivän pitkän pääksytysten Mies korven kanssa taistellut, On sinne maahan vieretysten Lehväiset kuuset rauvennut. Kun illan hämy kuusikossa Vihreiset lehvät tummentaa, Mies kotiin kirves kainalossa Jo uupuneena astahtaa.