Vaan vanha taatto kauhistui Mun koiton "kiihkoiluista". "Tuo poika", lausui, "hullaantui, Ei leipää tule nuista". Hän tiedon kielsi kerrassaan, Kuin seinä seisoi kiellossaan. — Siks' voi en olla siellä.
Me kauvan, kauvan taisteltiin, Hän seisoi horjumatta; Kun vihdoin viimein vaijettiin Jäi kumpii kaatumatta. Mä väistyin, elän aatteillen', Hän elää leivän etehen — Siks' voi en olla siellä.
1895.
Taatom neuvo,
Niin hiljaa illan henki soi, Se vaivojansa vaikeroi, Huokailee huoliansa.
Tuo utuvirsi ikuinen, Tuttuni sulosointuinen Taas uus on — uudestansa.
Se soittaa rintaan mennehen Niin pyhän muiston muinaisen Taattoni tanhuilta. —
Se oli ilta sunnuntain, Ma istuskelin kaihoissain Rannoilla kotosilla.
Mun oli lähtö maailmaan Sen kiertoteitä kulkemaan, Siks' kaihostui mun rinta.
Niin siinä tunnin, toisenkin Ma istuin. — Vanhan taatonkin Näin luoksein tulevaksi.