Tuopa kauno koivahainen, Impi vihreä vereltä, Vielä vieno vartalolta, Kiertelikse, kaartelikse Männyn oksien lomitse Varren ympäri vakavan.
Kerran koivikko komea Maahan kaikki kaadettihin Kuivavaksi kaskoseksi; Kaksi puuta kaunokaista, Yhtenen yhistynyttä, Heitettihin heilumahan Tuulen tuuviteltavaksi.
Kaksi puuta kaunokaista Siinä yhdessä yleni Sini-ilman siintäville. Kerran syksyn tuima tuuli Halki haiverti ahoja, Tuosta puuhkean petäjän Päälle paksusti puhalsi; Kaksi puuta kaunokaista Tuuli murskaksi muserti, Maahan paiskasi pahasti.
Kaksi puuta kaunokaista Kaksin maassa nyt makasi, Pahoinakin päivinänsä Oksat yhtehen sovitti.
1895.
Lemmen terhenissä.
Mä elon melskehessä haparoin, Kuin haparoipi yössä matkamies — Ja valon tuikkehesta unelmoin Niin heikosta, kuin luopi hiilloslies.
Niin unelmoin — ja kolkon tyhjyyden Mä silloin tunsin rinta-alhossain Ja sinne tänne silmä kaihoten Mun katsoi, jotain tunsin kaipaavain.
Vaan silloin siinti tähti silmähäin Katveesta öisten usvain hämärten, — Se kirkastuen kiilui tännepäin, Kuin päivyt väistyessä yöhyen.
Mut salomaalla päivyt suvinen Kun alkaa korven takaa pilkoittaa, Se armas vyhtyy peittoon usvien Ja hämärästi maahan ullottaa.