Niin munkin lemmenaamu terheniin Niin hentoisihin velloo tienohon, Kuin kuolevaisen taivasunelmiin Luo epäusko verhon untelon.
Sa uuvut ihanaisin impyein Mun syämessäni utu-untuviin, — Se liekö vasta alku päivyein, Vai tyyntyneekin tyyten unelmiin!
Vaan haihtuupihan usvat huomenen. Kun päivä ylemmäksi yllättää Ja lämmin hohde niityn nurmehen Lempeemmin kuni ennen hellittää.
Ja siihen luottaen ma uskallan Silmältää kohden onnenpäivyttäin. Sun, impi, katsees toivon hehkuvan Pois usvat unteloiset syämestäin!
18/4 1895.
Oon kuni hurja oronen.
On hurja nuori oronen, Oon itse ihan semmoinen.
Kun orhi tulen valtavan Saa nähdä luonaan leimuvan Ja hälle savu sieramiin Saa karvas tunkeuneeksi, niin Hän tulta kohden korskuen Kuin tuuli syöksyy pelmuten Ja liekin kuumuudestakin Hän veisaa viisi tietenkin.
Mä myöskin lapsi ihmisen Kun hehkun lemmenliekkien Rintaani tunnen tuikkivan, Niin silloin tyyten tulistun Ja toivon tulen roihuhun, Unhottain koko maailman Ja tuiman tulikuoleman.
On kyllä hurja oronen, Vaan itsekin oon semmoinen.