— Kas näin! No voi sittenkin sinä lasikirkas lirukka, mitenkä lämpimästi särähti suonissani sinun alas livahtaissasi! Hutikassa olen jo, vaikka haistaakseni tuskin sain. Vielä vähäsen.
— Kas ahmua, kun kaikki lappaa, älähti Antti surkeasti kauhan korvoon vaipumista silmäten.
Ville jätti kauhan korvon laitaan ja sitten siihen kävi Salli käsiksi. Maistoi ensin itse ja sitten tarjosi Antille.
— Mulle vielä, virkkoi Ville.
Hän sai mitä pyysi.
— Pojalle myös, sanoi Salli ja kaapasi korvikon uurretta, johon jo rupesikin herumaan lientä yhä kiivaammin, ettei se enää sen vähemmäksi käynyt, vaikkapa sitä maisteltiinkin.
— Päähän toki pitäisi olla pyytäjälle ja kaula kantajalle, — mutta me aijomme jättää ilman puun kantajan, jatkoi Salli. Tässä, poika!
Iivo maistoi.
— Hyi!
Iivoa puistatti aivan.