Mutta Rantasenkin suu vetäytyi hymyyn.
Silloin ei voinut muuta vallesmannikaan.
Mutta miehet, jotka venheineen juuri saaren kärjen suvantoon kallistuivat, ne kun taas muistuivat vallesmannin mieleen, niin kasvon laitama taas punasen puuhkeaksi välähti, siellä korvan juuresta, josta ajamisen perästä korvaparran sänki alkoi pensoa.
— Mitä pentelettä me teemme?
Ja herra vallesmanni tanssi tahditonta tanssia rantasomerikolla, hietikon ja sammalmättäikön rajassa. Tahditonta tanssia tanssi, ja tanssin vaihteeksi vuorotellen toista ja toista korvan juurta karhasi.
— Noo, eihän täällä erämaassa olla, kyllä löytyy pois pelastajakin, tyynnytteli lautamies Rantanen.
Peräsukaa läksivät siitä miehet viinapolttimolle. Mutta vallesmannin yllätti kiire taipaleen teossa. Siellä korvan juuressa kiehahti taas, kun muisti kattilan kivien varassa. Juoksujalkaa läksi, toiset saivat jäädä jälelle.
Ja kun toiset näreiköstä olivat esille vetäytymässä, kuulivat he nuotiolta vallesmannin äkäisen ähkymisen. Kuulivat kauhojen ja muiden pikkukalujen räiskettä.
— Ääh, täällähän ne on niiden roistojen rakennukset. Tuhannen nuuskaksi ne minä rusennan, samaksi sätkin kaikki ja maan rakoon tannertelen. — Ja rankkiastia tuossa! Tänne Närhi, tässä näytetään hävityksen kauhistusta.
Ja ryntäin molemmat miehet korvikkoon tarttuivat. Hulahti kerran vellevä käytös, hulahti puolukan varsikkoon. Neste imeytyi piiloon maahan, mutta tarat jäivät puolukan varsikon juureen.