Kuin varkain putitti isäntä Notkoperän niitylle. Perille saavuttua… kaikki epäilykset haihtuivat kuin tuhka tuuleen… ukko heiskui ja huiskui kuin tulipalossa. Ravakasti tarttui hän heinärukoon sylin, puistaa reuhotti tarmonsa takaa, jotta hajosivat vainen heinät puolelle jos toisellekin. Niin hän kulki ruolta ruolle ja löi ne kaikki hajalle kuivalle niitylle, heleään päiväpaisteesen. Tottapa heistä sitte selviäisi, jollei muuten, niin kokoileisi iltapäivällä kantorukoihin, ainapahan toistekin pielestetyiksi tulisivat.
Ruot hajotettuaan kohotteli ukkeli niitospäät niityn laiteella, palasi sitte aamullisille jälilleen, haravan kera käännellen niitä luokoja, jotka aamulla oli ruoista hajottanut.
Niinpä olikin päivä jo kallistunut hieman iltavinoon, ja heinämies tökkäsi haravan varren niittyyn pystyyn. Mutta elähän mitä… ei se vedellyt… pois oli kiireimmän kaupalla otettava! Se oli taika: kun haravan piit olisivat yläällä pystyssä, repisivät ne ilman pilvet riekaleiksi ja silloin tulisi sade kastelemaan kuivat heinät. Pilviä tosin ei näkynyt nyt… mutta taika on taika… ei sen verkonsilmät näy… pilvi voisi heti tulla hankailemaan haravan piihin… Ja isäntä asetti haravansa kiveä vasten, piit kiveen päin…
Hehheh… olipa ruvennut raataminen luissa tuntumaan. Pielespohjalle puoliselle nyt… kalaa ja leipää… sitte jatkamaan heti taas… kalaa ja leipää… saahan toki sentään vettä lähteestä palanpaineeksi. Solkeva oli koivikko aivan niityn laiteella, varjoillaan tahtoo haitata heinien kuivamistakin lähellään. Tarvitsee vaan vitasta puukolla viiru sileään tuoheen… puun ollessa jäkäliä ja rovellaan longahtaa tuohilevy irti melkein itsestään…
Pielespohja oli siellä vähän sinnempänä niityn laiteella, samaisen koivikon varjossa. Isännän takki riippui sen lähellä vesan korvuksilla. Vierelle pisti metsästä ensin kallion kieleke, pyöreäpäinen kuin hiomalla kulutettu. Hiiden pojat kuuluivat sen ennenvanhaan kuluttaneen… olivat kakarat siinä mäkeä laskeneet tulenlieskaisilla vieteripyörillään. Nykyisin sitä sileää kalliota käytti kesäisin heinäväki ruokapöytänään…
Tuohesta lippiä tehden, taitellen levyä nurkille, läheni isäntä pielespohjaa hiljalleen. Vain silloin tällöin jouti hän lipintekeleeseensä katsomaan… täytyi sen kahden puolen katsella myös jalkoihinsa sammalmättäiseen niittyyn, ettei kompastuisi… viereltä ja kauvempaakin kihtoivat näkökehään hämärämpänä hajallaan olevat heinät tuoden mieleen huolta ja hoppua. Alkoi arveluttaa, ehtiikö hän ennen yökasteen tuloa panna heiniä ruolle, joko pitänee juosta taloon hakemaan lisäväkeä… Mutta mitähän se eukko silloin… hän joka lukiessaan ja veisatessaan on huolitellen muistutellut miestään kylän käynnistä… mitähän se hohkailisi, jos tietäisi työssä olleen… alkaisi vielä puhua helvetistä, sen hiiloksista ja paistinvartaista… hitto hänestä kuulkoon… karmi selkää jo ajatellessakin. Kyllähän sen Ylätalon ukon kanssa aina sopii, aina miesväestä selviää, mutta akkojen ja paholaisten… niitten kanssa selviäminen on hullumpaa…
Mutta silloin!
Kuin salama, kuin pitkäsen tuli ja leimaus välähti jotakin isännän silmään, kuitenkaan ääntä kuulumatta. Kirkas valokehä luisuu kallion kielekkeellä, metsän varjon keskellä… väräjävä valokehä… kehän keskellä mies… kirja, suuri kirja kädessä. Himmeästi välähti mielessä, että se ehkä on joku kyläläinen, mutta se ajatus haihtui oikein selvenemättäkään. Se käänteli kirjanlehtiä ja liikutteli suutaan. Kuuntelemattakin kuuli isäntä äänen kuin tuulen hyminän:
— Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän ja kaikki askarees toimittaman, mutta seitsemäs päivä on sinun…
Silloin isäntä hervahti niitylle puoleksi polvilleen, puoleksi istualleen ja painui pökerryksiin.