Kun hän jälleen kuontui kohottamaan päätään ja uskalsi puolella silmällä tirkistää kallion kielekkeelle, ei hän nähnyt siellä mitään outoa enään. Valokehä oli vielä jonkillainen… päivä paistoi pyöreän lehvienloman lävitse… takki riippui vesan korvuksilla… mutta mitään tavattomampaa ei näkynyt. Isännästä tuntuikin, että silloin kun hän oli nähnyt oudon miehen autereisessa, väräjävässä valokehässä ja hänestä oli alkanut tuntua kuin hän irtautuisi kaikesta muusta tätä näkyä katsoessaan, että hänestä oli silloin näyttänyt mies kirjoineen päivineen yhtäkkiä katoavan, haihtuvan kuin henki konsanaan, juoksematta pois, nousematta pilviin tai vajoomatta kallioon allansa…
Rytörinteen isäntä tunsi aivan lamautuvansa kammosta. Ei häntä haluttanut ruoka, ei töihin meno tullut enää mieleenkään. Vaistomaisesti otti hän takkinsa oksalta ja syvästä syyllisyyden tunnosta väristen alkoi astua kotiinsa.
Kotonaan kertoi hän emännälleen ja muille kyläläisille ihmeellisen näkynsä Jumalan miehestä, joka oli lähetetty häntä varottamaan sapatinrikkomisesta ja muusta synnistä ja pahennuksesta. Kuulijat kauhistuivat, ihmettelivät ja siunailivat. Erittäin kauhistui ja siunaili Rytörinteen emäntä, joka heränneessä kodissa oli nuoruudessaan Herran pelvossa kasvatettu. Hän rukoili miehensä puolesta hartaimmat esirukouksensa ja neuvoi häntä menemään papin luo saadakseen siltä synnit anteeksi ja siunauksen pahanvaltaa vastaan.
Mies meni, tunnusti syntinsä ja kertoi Herran antamasta varotuksesta siinä ihmeellisessä näyssä.
Pappi ei puhunut mitään näystä, hienosti hän vältteli myös määrittelemästä, miten suureksi synniksi isännälle hänen pyhätyönsä luettanee… vaikka isäntä koettikin siitä selvyyttä saada. Pappi kehotti vaan yleensä pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa ja vaeltamaan nuhteettomasti Herran edessä.
Rytörinteen isännän heinät saivat olla Notkoperän niityllä yökasteen ja seuraavain päivien sateitten alla, kunnes ne auhtuivat ja ummehtuivat piloille eivätkä olleet olkienkaan verosia syötäviä karjalle talvella. Mutta Rytörinteen isäntä oli tullut uudeksi ihmiseksi, ja kaikki jotka hänen kertomuksensa kuulivat ja uskoivat, tulivat uusiksi ihmisiksi ja vahvasti uskoivat pääsevänsä kuoltuaan taivaaseen, jossa ei tarvitse kyntää eikä tehdä heinää talveksi karjalle, vaan ristissäkäsin veisataan virsiä ja vietetään ijäistä sapattia.
Ja tämän kertomuksen isännästä, joka ei pyhittänyt sapattia, vaan jolle lankeemuksensa koitui ylennykseksi… sen olivat sen aikuiset eläjät kertoneet lapsilleen ja he taas lapsilleen ja lastenlapsilleen, kunnes se on yhteisen kansan ojennukseksi tähän kirjaan kirjotettu.
Tanu ja Tommi.
Tahdoin kerrankin nähdä Aholan Tanun kotoisissa oloissaan, kun olin kerran urennut sille puolelle pitäjästä. Tahdoin tavata tuttavaani Tanua, joka oli paikkakuntansa arvokkain mies, piirin esimies ja suuri maanviljelijä, jonka talous oli parhaimmassa kunnossa ja työväellä vakava toimeentulo.
Tapasin Tanun laajalta kesantopelloltaan ojalinjoja kepittämästä. Tervehdittyämme hän istui kivelle, kopisti piipustaan porot lapikkaansa kantaan ja vakavin liikkein tukki tupakkaa piippuun.