— Mikä tuosta olisi luullut viljamaata tulevan… kun päälle astui, niin hutkahti polvea myöten rimpiin.
— Ja niinpä sieltä mies lähtikin käpälämäkeen ensimmäistä aamua työssä ollessaan.
Ja Tanu iski leikkisästi Tommin olalle.
— Enpähän, vastusteli Tommi.
— Etkö vainen? Kaupunkiin lähtiessäni sinut sinne neuvoin. Sinä olit kuitenkin ennen aamiaista jo vetäytynyt sieltä takasin ja sanonut emännälle, että "kyll'en rupea siellä tarsimaan, vaikka siihen paikkaan työ loppukoon."
Tommi koetti olla hymähtelevinään, vaikka häntä harmitti, kun aikamies kehtasi aina mokoman jutun vetää esille.
— Emma oli sanonut, ettei hän osaa pakottaa siellä olemaan, mutta ei osaa neuvoa poiskaan tulemaan. Ja oli kehottanut, että olehan nyt siellä, kun se ukon juurikka kerran on käskenyt, vaikk'et tekisikään mitään. Sinä olit mennyt takasin ja ruvennut ojaa lapioimaan. Ja kaupungista palatessani sitä jo oli kymmeniä syliä.
— Joo, äänsi Tommi hyvillään, kun juttu sittekin oli saanut niin hyvän lopun.
— Kyllä siinä olikin nujuamista, ennenkuin se saatiin työksi, saneli
Tanu.
— Joo, siinä oli, äänteli Tommi jäykän mahtavasti. Siinä ei auttanut metsänpelko, siinä auttoi työ vaan. Se minun on aina jäänyt mieleeni, kun sinä kepitit kerran yhtä ainoata ojansijaa koko aamurupeaman.