Vihtakannan keväisellä pellolla, jota parhaallaan siemennettiin, oli vilkasta elämää. Piika veteli sitkamia pitkävartisella hiilikoukulla ja isäntä kylvää huiskutteli ohranjyviä lämpimään maahan, kävellen edestakaisin sitkainten välillä. Renki-Taakki kynti siemenet maan poveen, ja nuorempi renki oli kynnöksellä harjavakoja sileiksi karhitsemassa.
Taakin vako kulki parhaallaan suuren kiviraunion ohitse. Raunion viereen oli jäänyt kyntämätön pälveke, jota penkoakseen Taakki kiskoa kinnisteli auraa takasin ja noitua pomitti laiskalle ruunalleen. Isäntä kulki juuri sivutse kylväen ja muistutti:
— Ei pidä noitua — oppii vielä kiroilemaan.
Taakki oli vähäkuuloinen. Hän seisatti hevosensa, meni isännän luo ja käänsi häneen päin oikean korvansa, jolla paremmin kuuli.
— Mitä sanoit?
— Sanoinpahan, että kovinpa sinä olet reippaalla tuulella.
— Mutta kun tuo hevonen on sellainen pattio.
— Pitääkö sitä sitte noitua?
Pekan suu vetäytyi rehevään nauruun.
— Tuntuuhan se niin jykevältä.