Ja nauraa möhötellen meni Taakki taasen työhönsä.
— Vaolle, huusi hän. Etkö siinä senkin…
Hän hiljensi ääntänsä sanoessaan tavanmukaisen mahtisanansa, samalla kuin pihlajainen vitsa huiskahti.
Ruuna ei ollut lyönnistä viitosinaankaan. Tottapa se tiesi, että Taakilla kyllä pihlajaiset vitsat riittävät, niitä kun on hänellä pientarella kokonainen kopare varattuna. Tanakasti astua töngötti ruuna, ja tanakasti astui Taakki auran perästä, päätäänkään syrjään kääntämättä.
Nuoremman rengin hepo astua lietsoi kuin vimmattu ympäri peltoa, jotta heiskui vain pieni pää, pelmusi tuuhea harja ja valkuaiset silmistä vilahtelivat. Oksakarhi piti sellaista rätinää ja pärinää, että koko pelto tuntui vapisevan, ja päiväpaisteessa kuivanut multa pelmusi sakeana pilvenä. Karhin piitten pärinää kuullessaan hepo yhä kiihdytti käyntiään, ettei pitkältä ehtinyt porhaltaa, ennenkuin rupesi höyryämään. Renki jätti heponsa levähtämään ja istuutui pientarelle tupakaksi pistämään.
Tupakkaa pannessaan hyräili hän laulua, jonka oli kuullut kylän talokasnuorisolta, jotka kuuluivat nuorisoseuraan. Se kyllä tuntui kovin vieraalta ja kylmältä, ei ollenkaan reki- ja piirilaulujen veroiselta, mutta lauleli häntä leikikseen, kun kerran kuuli muittenkin laulavan.
Taakkikin vaon päähän päästyään seisatti heponsa, painoi auran multaan ja tuli tupakalle.
— Mitä sinä laulat? kysyi hän.
— Olipahan vaan.
Taakki meni sarkatakkinsa luo, joka oli jäänyt kotvan matkan päähän kynnöksen kohdalle, aidan tukiseipäässä riippuessaan. Takin taskusta hän kaivoi letkuvartisen piippunsa ja nahkaisen tupakkakukkaronsa ja täytteli piipun visakopan kessunrouheilla. Sitten istahti hän pientaren reunalle, huokasi ja sanoi: