Sinä seisahduit ovenpieleen kuin vieras omassa talossasi.
Katselimme hetken toisiamme, sitten sanoin niinä:
— Kun mies tekee hulluuden, saa hän katua sitä ikänsä.
— Mitä nyt kadut? kysyit sinä surullisella äänellä.
Kaikkea tätä elämää, joka kuluttaa ja viimein kai tappaa.
— Oletko minulle vihainen, kysyit, läheten pelokkaasti minua.
— Olen! murahdin. Tämä on esteenä kaikelle. Kaunein onnenhetkeni turmeltuu tätä muistaessani.
— Rakas, rakas! sopersit sinä, viskaten itsesi lattialle painaen pääsi polviini.
Nouse! sanoin sysäten sinut syrjään. Tämän pitää nyt loppua. En aijo turmella nuoruuttani, en elämääni hukkaan heittää. En ole sinua milloinkaan rakastanut ja siksi on turhaa sinun koettaa kiinnittää itseäsi minuun.
Rakastan puhdasta, koskematonta ja jaloa naista ja siksi en enää alennu sinun kanssasi moiseen halveksittavaan peliin — — On paras, että lopetamme sen nyt ja emme enää koskaan tapaa toisiamme, ettemme joudu kiusaukseen. Sanoin jyrkästi.