— Niinkuin tahdot, rakas. Sanoit sinä hiljaa, lysähtäen sanottuasi lattialle. Voihkasit ja äänesi kuului kuin syvyyteen vaipuvan viimeinen hätähuuto. Minä kuulin sen, mutta en välittänyt, vaan riensin pois, tuntien mielessäni syytteen velvollisuuden laiminlyönnistä.
Kierrellessäni katuja tuli mieleeni yht'äkkiä:
»Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle.» Karistin mielestäni moiset houreet, menin kotiin, paneuduin maata, uneksien puhtaasta tytöstäni, joka ylpeän päänsä niin kainona alasluoduin silmin rintaani painoi.
XXV. YHTEINEN TIE.
Kuljimme ympäri huoneissamme, tyttöni ja minä, katsellen kaikkea, joka nyt oli meidän, — yhteistä omaisuuttamme.
Huonekalut, taulut ja jokainen esine oli kukin paikoillaan, hivellen silmäämme kokonaisvaikutuksellaan.
Tyttöni rakkaat kädet olivat tässä kaikessa olleet mukana ja minusta tuntui kuin ilman häntä ei mitään maailmassa voitaisi oikein tehdä, eikä kauniiksi laittaa.
Kuljimme. Tässä oli sali, tuossa vierashuone, täällä tyttöni ja tässä minun työhuoneeni. Ja tuolla sinisin seinäverhoin ja valkoisin huonekaluin kaunistettu yhteinen pyhättömme, salaisuutemme kammio, makuuhuoneemme.
Sen ovella puristin tyttöni kättä. Hän säpsähti hiukan, mutta sitten loi hän minuun armaat ylpeät silmänsä ja minä kumarruin suudellen niitä.
Senjälkeen riensimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi hohti valkeana ja sen pinnalla loistivat tuhannet kiteet. Se oli kuin onnemme symbooli: valkoinen ja kirkas. Katselin tyttöäni, hänen poskensa punoittivat ja hän käveli korkeana ja ryhdikkäänä kuin kuningatar ja minä olin hänet omistaessani ylpeä kuin Jumala ja onnellinen kuin suurikansainen kuningas.