Hääpäiväni aamu vaikeni. Katsahdin ulos, taivas oli tuhkanharmaa ja pilvet riippuivat alhaalla. Tuuli lennätti lunta pitkin katuja. Minua puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minun onnenpäiväni alkoi näin synkkänä ja pahanenteisenä. Olen jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen. Harmaat, myrskyiset päivät tiesivät epäonnistumista, jolleivät aivan suoranaista onnettomuutta toimissani ja siksi kävelin synkkänä huoneessani edestakaisin, koettaen vapautua painostavasta tunteesta, mutta se piti minua kahlittuna.
Monta kertaa tein itselleni kysymyksen: rakastanko häntä, jonka kanssa tänään aloitan yhteisen tien tuntematonta päämäärää kohti? Ja joka kerta sain vastauksen: rakastan. Mutta olin kuitenkin kuin jotain vailla ja vilu puistatti ruumistani samoin kuin pikku poikana kylmään veteen astuminen. Ja jos silloin tarvittiin rohkeutta voidakseen sinne hypätä, kuinka paljon enemmän sitä tarvittiin nyt, jolloin elämän suurin ja tärkein askel oli otettava: liitettävä kohtalonsa toisen ihmisen kohtaloon, kulkeakseen hänen kanssaan elämän monivaiheisella tiellä.
Koetin muistella vanhempieni elämää. Niin pitkälle, kun muistini kantoi, olin aina nähnyt heidät tyytyväisinä, hiljaisina, vakavina ja avuliaana toisiaan kohtaan. Aina sovinnollisesti ja lempeästi keskenään puhellen.
Tulisiko meidän elämämme yhtä onnelliseksi ja sopusointuiseksi, Tulisimmeko me läpi elämän avuliaina ojentamaan toisillemme auttavan käden ja olisimmeko me valmiit kantamaan toistemme kuormaa?
Tulisimme, tulisimme varmasti, sillä rakastetun kuorma on samalla omamme. Rakastetun tuska on meidän ja rakastetun onni on onnemme. Rakastetun ilo ilomme ja hän itse on sielumme autuus, on kaikki kaikkemme täyttäen olentomme, luomalla meidät uusiksi, sillä rakkaus on luova voima, joka tekee rakastetusta luojan ja rakastavasta uudesti syntyvän, joka hakee ja saa ravintonsa rakkaudesta, elää ja iloitsee rakkaudessa, ja jonka hedelmä on uhri ja täydellinen, sieluineen, ruumiineen toiselle antautuminen ja toistensa seuraaminen elämän vaiheissa ja sitten siellä kaukana tuntemattomassa, johon ajanraja päättyy ja johon katseemme ei kanna…
Aamuinen tuuli oli yhtynyt myrskyksi piesten lumikuuroilla akkunaruutuja. Kuljin huoneessani edestakaisin syvästi masennetuin mielin, vaikka minun olisi pitänyt iloita, sillä tänään olisi tyttöni puhdas ja valkoinen eriämättömästi minun, läpi ajan, halki ijäisyyden, mutta iloita en voinut, sillä ulkona raivosi myrsky ja minä olin jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen.
Määrätty hetki koitti. Pukeuduin kiireesti ja riensin ottamaan vastaan kauan kaihotun onneni, Myrsky raivosi ja ulvoi, mutta se ei minua liikuttanut, sillä tuolla vilkkuivat valot, siellä kulki puhdas, valkea tyttöni minua odottaen onnentäysin rinnoin ja ylpeissä silmissään hellä katse.
Minuutit tuntuivat ijäisyydeltä, mutta vihdoin laskeutui kaunis, kapea käsi omaani ja me seisoimme alttarin ääressä vannoen toisillemme ikuista uskollisuutta.
Riemuitsin ja sydän nöyrtyneenä kuiskasin: Mikä olen minä, että tällainen onni on osakseni tullut.
Jalo, puhdas tyttöni kulki vierelläni, omanani, ikuisesti omanani.