Rakkaus leijaili hiljaa, levitetyin siivin kirkon korkeissa holveissa ja sydämemme soittivat onnen- ja elämänriemun kiitoshymniä.
Myrskyinen, ahdistusenteinen hääpäiväni kului iloiten loppuun.
XXVI. POHJATTOMALLA SYVYYDELLÄ.
Kuljen kuin pohjattomalla syvyydellä muistellen viisaan miehen sanoja: »Ei ole mitään uutta auringon alla, sillä kaikki on turhuus, ja onni häipyy niinkuin varjo valon kirkkaudessa».
Vasta taannoin olin onnellinen kuin jumala ja rikas kuin suurikansainen kuningas, nyt kuljen pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, pelastuakseni sen avulla hukkumasta, sillä tuskien aallot vyöryvät ylitseni, etsien hukuttaakseen minut. Mutta oljenkortta en löytänyt ja sisälläni nauroi joku, pilkaten häpeääni.
Onnenseppele, jonka ylpeänä olin otsalleni painanut, muuttui kidutusvanteeksi pääni ympärille. Rakkaus, joka kaikkivaltiaana oli rinnassani vallinnut, muuttui käärmeeksi, sylkien saastaa, myrkyttääkseen ympäristönsä kuolettavalla myrkyllä.
Rakkaus, rakkaus, ruusunhohteinen ja rakkauteni luoja, valkea ja puhdas, jotka vielä muutama tunti sitten hallitsivat minua, missä olivat ne nyt? Tuhkana! Voi, jospa en olisi häntä mielessäni korottanut muita korkeammalle, ei pettymykseni olisi nyt niin suuri eikä, eikä hääyöni salattuine iloineen olisi muuttunut rakkauteni kuolinhuoneeksi.
Oih! Ja tämä tapahtui vain muutamia tuntia takaperin, silloin kun veri tulena palaen avasin morsiuskammioni oven.
Valkeassa yöpuvussaan seisoi ylpeä tyttöni peilin edessä aukoen vaaleaa tukkaansa, joka putoili hartioille kuin suunnaton kultakimppu.
Kädet syleilyyn ojennettuina riensin hänen luokseen, mutta hän pidätti minut sanoen: — Ei vielä! Vasta sitten, kun tunnustukseni olet kuullut.