»Kutsu julkeaksi hänet, jotka sielunsa ovat selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin, lukeaksesi sieltä hädän ja avuttomuuden, mutta kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys kattaa maan!» huusi joku ääni sisässäni ja minä tunsin maan vajoavan jalkojeni alta. Moni hämärä asia selvisi niinä silmänräpäyksinä minulle. Tuskien aallot kuohuivat ylitseni, sillä kuljin pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, johon pelastuakseni tarttuisin.
XXVII. VIA DOLOROSA.
Avaaja oli tuntematon mustiin puettu nainen. Hän katseli minua oudoksuen.
Kävelin tuttuja teitä. Outo ikävä veti minua sinne. Saavuin talollesi. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Työnsin sen auki ja astuin sisään. Oli aikainen kevät. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Puutarhasi puut tekivät lehtisilmuja ja niistä tuoksahti vastaan kevään lemu. Krookuskukat olivat nupulla ja vuokko aukoi sinisilmiään.
Astuin pitkin aurinkoista käytävää ja saavuin talollesi. Ovi oli suljettu. Soitin ovikelloa, mutta kesti kotvan, ennenkuin ovi avattiin.
Kysyin talon emäntää. Hän kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta kulkien hitain askelin ja palasi tuoden muassaan pitkän tytön. Sinun tyttösi. Hän käveli katse maahan luotuna, mutta nähdessään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja ojennetuin käsin juoksi hän vastaani. Tartuin hänen käsiinsä, Ne olivat kylmät ja vapisivat.
— Lapsi! kuiskasin minä, vetäen häntä lähemmäksi itseäni, Sano minulle missä on äitisi.
Sanatonna veti hän minut mukaansa. Kuljimme vaieten huoneiden läpi, tullen sinun pyhättöösi. Siellä oli kaikki samassa järjestyksessä, kuin vuosia sitten. Nurkassa alttari Ristiinnaulitun kuvineen, rukousjakkara rukousnauhoineen ja itse makasit sinä valkealla vuoteella hiljaa kuin nukkuva. Muotosi oli tyyni. Otsalla asui tyyni rauha. Sinun silmäsi, avuttomine lapsikatseineen, jota en enää koskaan saisi nähdä. Huulesi olivat avoinna ja niillä näytti asuvan kysymys elämän arvoituksesta, johon et varmaankaan ollut saanut vastausta täällä, mutta joka jo kenties oli sinulle selvinnyt.
Lankesin polvilleni vuoteesi ääreen, painoin pääni kylmää poveasi vasten. Tuska raateli rintaani ja sydän pakahtumaisillaan toistin nimeäsi ikäänkuin sinä olisit sen kuullut.
Oi, sinä ennen niin lämmin ja tunneherkkä olit kylmä ja tunteeton. Hirveä oli kohtalon leikki! Silloin kun sinä tulit luokseni sydän rakkautta tulvillaan, työnsin sinut tylysti pois. Nyt olisin antanut kaikki voidakseni kuulla äänesi kaiun ja saadakseni yhden ainoan katseen silmistäsi.