"Rakas, kallis Liina, mikähän sinua vaivaa? Minkätähden sinä aiot lähteä?" kysyi hän itkevällä äänellä kumartuen ylitseni. Se koski sydäntäni, mutta koetin miehekkäästi voittaa tunteeni ja vastasin lempeällä äänellä:
"Rakas Fredrika, elä pane pahaksesi minun äkkinäistä lähtöäni! Usko minua, rakastavaa ystävääsi, sinä kyllä vielä kerran myönnät, että minä teen oikein, kun toisten kerron sinulle, mitä nyt en voi ja mikä on syynä minun lähtööni." Hän suuteli minua kymmeniä kertoja, me itkimme hetken aikaa toisiamme syleillen, kunnes neiti Junge kehoitti minua syömään, etten kuolisi nälkään. Minä nousin ylös vuoteesta, söin ja join, multa en lähtenyt huoneesta, jonne Fredrika jäi seurakseni yölläkin. Hän pyysi, että neiti Junge makaisi Alman kanssa hänen huoneessansa, jotta hän saisi olla minun luonani. Niin, en lähtenyt huoneesta, ennenkun seuraavana aamuna istuin pieniin vaunuihin, joiden edessä kaksi suurta, mustaa hevosta veivät minut kotiinpäin. Hyvästi jättäessä olivat Fredrika, neiti Junge, Alma ja herra T. oikein surullisen näköiset. Rouva T:nkin puhe tuntui olevan hiljaista ja hiukan surullista, mutta hänen näöstänsä en tiedä mitään, sillä en saattanut häneen katsoa. "Fredrikille paljon terveisiä!" sanoin Fredrikalle kaikkien kuullen ja sitten lähdin.
X.
Kun ihmiset ovat loukanneet sydäntäsi, kun heidän kovuutensa on ajanut sinut luotaan, niin käy luonnon helmaan, kätkeydy hiljaisesti humisevan metsän varjoon, silloin varmaankin tuskasi lievenee, haavoihisi löydät levostuttavaa lääkettä, ja toivo, jonka luulit ainaiseksi katoavan, rupeaa jälleen sinulle hymyilemään.
Niinä kolmena päivänä, jolloin olin matkalla, olin vielä kuin pyörryksissä siitä äkillisestä kohtauksesta, joka minulle oli tapahtunut. Sen vaan selvään tajusin, etten voinut pahoittaa vanhempiani onnettomuuteni ilmoittamisella.
"Liina lapsi, oletko ollut sairaana?" kysyi äiti, kun hän kolmen viikon poissa olon jälkeen jälleen näki minut.
"Minä en ole matkalla ensinkään maannut ja viimeisinä iltoina ennen lähtöäni tanssimme sangen paljon", vastasin ja käänsin pois kasvoni, sillä en voinut kestää äitini katseita.
"No, oli kaiketi sinusta ikävää erota sieltä iloisesta elämästä ja ystävistäsi. Mutta kyllä sinulla kotonakin on hyvä olla ja tulet jälleen iloiseksi ja terveeksi", koetti hän lohduttaa, kun huomasi kyyneleet, jotka väkisten nousivat silmiini. Samassa tuli palvelustyttö ja kutsui häntä karjapihaan katsomaan kipeää lammasta. Ja minä jäin yksin sydämeni tuskan kanssa taistelemaan.
Ensimmäisenä yönä makasin jälleen kuin kuollut väsymyksestä ja seuraavana aamuna läksin hautausmaahan. Jota lähemmäksi jouduin Aurooran hautaa, sitä tuimemmin poltti tuskan liekki sydäntäni, sitä rauhattomammaksi kävi mieleni, sitä kiivaammin astuin eteenpäin. En nähnyt enkä kuullut, oliko elämää ympärilläni vai oliko kaikki kuollutta, niinkuin ilonikin oli kuollut, Aurooran haudalle vaan paloi mieleni. Vihdoin pääsin sinne. "Auroora"! huusin haikealla äänellä ja heittäydyin kummulle, ja kuumat kyyneleet vierivät silmistäni nurmelle, jonka alla eivät enää surut ja murheet mieltä paina. Itkin kuin olisin tahtonut muuttaa surullisen mieleni vesiojaksi.
Mutta hetken päästä nostin pääni jälleen ylös ja silmäni taivasta kohden, joka lempeästi siinti vastaani. "Jumala!" huusin ja vähäinen hävyntunne värisytti sydäntäni, "Jumala, en tee oikein, kun annan suruni noin masentaa mieltäni. Ja onko minulla todellakin niin suurta surun syytä? Onko minulle todellakin tapahtunut niin suurta onnettomuutta, kuin heikko sydämeni luulee?