"Olisinko todellakin täydellisesti onnellinen, jos täytyisi kokonaan erota omasta suvustani, jos vieraantuisin vanhemmistani, sisaristani ja veljistäni niin, ettei mistään voisi huomata, että olen ollut heihin yhdistettynä? — En milloinkaan! milloinkaan! Fredrik, olen sinua rakastanut, rakastan vieläkin, enkä sitä koskaan voi unohtaa. Mutta sydämeni juuret ovat kiinni siinä kannossa, josta olen vesonut, etten milloinkaan voi kokonaan erota omista ja, Jansu, sinun vanhemmistasi. Enkä voisi lähteä niiden joukkoon, jotka häpeällä ja ylenkatseella kohtelevat niitä ihmisiä, joiden veri juoksee minunkin suonissani. Olen ollut tähän asti lapsi, heikko ja sokea, mutta se tuska, joka nyt on satuttanut sydäntäni, on minut tehnyt taistelijaksi, on peitteen temmannut silmiltäni, että olen paremmin ruvennut näkemään sitä tietä, jota minun tulee vaeltaa. Nyt, Jumala, anna minulle voimia, minä tahdon pysyä vahvana ja tahdon voittaa sydämeni tunteet, enkä huumautua rakkaudesta, enkä anna kunnian ja kylmän kiillon itseäni pettää. Jumala, anna minulle voimia ja lohduta minua!"

Nyt alkoi siinä syreenipensaan latvassa, joka varjosi Aurooran hautaa, laulurastas laulaa. Käänsin katseeni sinne päin ja kuuntelin. Se vaikeni. Mutta hautausmaan aidan takana kohisi metsä hiljaa. Nousin haudalta, silmäilin jäähyväisiksi sitä vielä kerran ja menin pois rautaportin kautta. Portista vei polku kiviaitaa myöten metsään. Kuljin sitä tietä myöten hiljaa eteenpäin, kädet ristissä rinnalla. Puut muodostivat pääni yläpuolella vihannan, tuhatkertaisen katoksen, jonka suojassa lintuset pitivät iloaan. Olin kuin rauhan valtakunnassa, jossa murheista ja tuskista ei tiedetä mitään. Rintani nousi ja laski ja joka hengenvedolla tunsin suloista lohdutusta sydämessäni. Samassa kuului ääni ikäänkuin olisi hopeakelloa soitettu maan alla. "Ai, tässähän on meidän rakas lähteemme!" huusin ja menin äkkiä sinne. Enpä ollut sitä nähnyt, sitte kun Jansun kanssa yhdessä kävimme sen luona, mutta se ei ollut sillä aikaa yhtään muuttunut. Sen hopeakirkas vesi juoksi kuin ennenkin esiin ison sammalmättään alta ja meni hyppien puunjuurikkaiden yli ojaan, joka kätkeytyi katsojan silmältä metsän varjoon. Siinä oli metsän katoksessa aukko, josta sininen taivas pilkisteli. — Minä istuuduin lähteen reunalle, kumarruin sen yli ja otin molemmilla käsilläni sen kirkasta, kylmää vettä suuhuni ja kostutin sillä itkusta punaisia silmiäni. Sitten pyyhin kasvoni valkealla, hienolla nenäliinallani, laskeuduin pitkäkseni ja painoin pääni sammaleesen. Siniset ja valkeat kukanterät katsoivat minua, kuin olisivat iloinneet seurastani, lähde lirisi ystävällisesti, metsä kohisi, taivas kaareili sinisenä yläpuolellani, ja minä nautin koko olennollani kaikesta tästä kauneudesta.

"Jumala, nyt näen ja tunnen selvään, että sinä rakastat minua, muuten et olisi rikastuttanut luontoasi niin suurilla kaunistuksilla, muuten et sillä niin suuresti lohduttaisi sydäntäni." Näin huusin kiitollisena, taivaan puoleen katsellen. — "Jansu, rakas Jansu, kunpa sinäkin jälleen olisit täällä, että näyttäisin sinulle kaikki, kaikki, mikä täyttää sydämeni. Mutta — sitä en ole ansainnut. Kuinka kauan olet saanut odottaa kirjettäni. Mutta nyt, ennenkun lähden vanhempiasi tervehtimään, vielä tänäpäivänä, tahdon sinulle kirjoittaa ja kaikki, kaikki. — — — Todellakaan en ymmärrä, mikä pelko minut saattoi niin äänettömäksi sinua kohtaan. Niin, olin kokonaan vieras Liina, jota en itsekään enää voinut tuntea, mutta minun pitää jälleen tulla entiselleni. Heti lähden kotiin ja kirjoitan." Näin sanoen nousin ylös ja lähdin takaisin astumaan.

Seuraavana päivänä lähti postimies kaupunkiin ja vei minulta suuren paksun kirjeen, jota olin koko päivän, puoleen yöhön asti kirjoittanut. Samana päivänä läksin myöskin sepänväelle vieraaksi ja oli minun siellä niin hyvä olla, etten olisi tahtonut poiskaan tulla.

Mutta seuraava posti toi minullekin paksun kirjeen Fredrikiltä ja Fredrikalta. Voi, ja se tuotti jälleen sydämelleni uusia, kovia taisteluita, mutta vakavia päätöksiäni se ei enää saanut horjumaan, niinkuin ennen Fredrikin rakastavaiset sanat. He valittivat molemmat sitä, että minun piti heidän kodissaan saada niin paljon kärsiä. Fredrik vakuutti vielä, että hän heti olisi matkustanut jälkeeni, jos hän ei vielä olisi vanhempainsa käskyn alainen, ja pyysi minua tulisin sanoin, että jäisin hänelle uskolliseksi, sillä hänen sydämensä rakkautta ei voi kukaan, ei hänen oma äitinsäkään häneltä ottaa ja sen hän ijäti säilyttää ainoastaan Liinan varalle, jonka kaltaista hän ei toista maailmassa löydä. — Fredrika valitti sitä, että hänen piti mennä Tarttoon kouluun, eikä saisi enää niin pian nähdä minua. Minä vastasin heille heti, vakuutin, etten milloinkaan heitä unhottaisi ja lupasin yhä edelleen rakastaa, mutta pyysin — voi, kuinka sydäntäni pakoitti ja kuinka kyyneleeni jälleen vuotivat — että me lopettaisimme kirjeenvaihtomme, sillä se varmaankaan ei olisi heidän äidilleen mieluista ja että heille siitä saattaisi syntyä monta mielipahaa. Vakuutin vielä, että tämä olisi viimeinen kirjeeni heille, lausuin lemmen sanoja heille, kiitin heitä rakkaudestaan ja ystävyydestään ja — heitin hyvästi.

XI.

Meidän rouvamme oli jo moniaita viikkoja ollut sairaana ja opettajaneiti hänen hoitajanaan. Aioin juuri mennä katsomaan heitä, vaan samassa tuli rakas neiti vastaani ja sanoi: "Rakas Liina, kuinka et ole käynyt meitä katsomassa. Rouva ikävöi sinua suuresti ja laittoi sinua hakemaan." — "Minä aioin juuri tulla mäelle", vastasin ja lähdin hänen kanssaan.

Siitä hetkestä kävin siellä joka päivä ja istuin monta tuntia rouvan vuoteen vieressä, kohensin päänalusta, annoin hänelle juoda, taikka puhuin heille molemmille elämästäni kaupungissa, taikka luin jonkun kauniin kertomuksen. Rouva tahtoi niin mielellään kuulla ääntäni, joka hänelle muistutti onnellisempia aikoja, ettei hän huomannutkaan lukemiseni puutteita.

Lupa-aika oli kulunut. Olin jo heittänyt sepänväen hyvästi ja seisoin nyt rouvan vuoteen vieressä, lausuen hänellekin jäähyväiset. "Liina, kallis lapseni", sanoi rakas rouva, ottaen minun molemmat käteni omiinsa, "Liina, kiitän sinua vieläkin kaikesta ilosta, jonka tässä maatessanikin olet minulle tuottanut. Jos et enää näkisi minua täällä maailmassa, niin pidä kuitenkin minua ja Aurooraa mielessäsi!" Hetken ääneti oltuaan, sanoi hän: "vienkö Aurooralle terveisiä?"

Polviani vapisutti, lankesin hänen vuoteensa viereen, suutelin hänen kättänsä ja nyyhkytin siinä. Hän lausui vielä muutamia sanoja, joista en saanut selvää, suuteli otsaani, ja tunsin siinä pari kuumaa kyyneltä.