Parin kuukauden kuluttua sainkin opettajaneidiltä mustalla sinetillä suljetun kirjeen, joka toi viimeiset terveiset kuolleelta rouvaltani. Neitikin lausui minulle siinä jäähyväiset, sillä hän lähti toiseen perheesen lapsia opettamaan. — Ja vielä kolmannenkin tiedon sain siinä kirjeessä. Rouvan viimeinen ilo ennen kuolemaansa oli se, että hän sai antaa siunauksensa poikansa Oton ja Hildan kihlaukseen.

Raskaalta tuntui se vuosi, jonka vielä kaupungissa vietin. Minun nuori henkeni sai taistella kuin urhoollinen sotamies. Jos ei Jansu olisi lähettänyt osanottavaisia kirjeitään, olisin tuskin voinut kestää vihollisteni teräviä nuolia ja vahvuutta. — Fredrikiltä tuli vielä muutamia palavia kirjeitä, jotka rukouksilla ja houkutuksilla kokivat käännyttää minua entiselle tielleni. Mutta minun täytyi uudestaan uhrata oman rakkauteni kansani rakkaudelle. Olivathan silmäni nyt auenneet ja Jansun johdolla näin ja kuulin yhä selvemmin, kuinka surkea, kuinka halveksittu se asema oli, jossa minä, virolainen lapsi, olin saksalaisten silmissä. Sillä ainoastaan se, mikä minuun oli tarttunut heistä itsestään, löysi armon heidän edessään, mutta kaikki, minkä olin saanut perinnöksi vanhemmiltani, pisti heidän silmiinsä ja joutui naurun ja ylenkatseen alaiseksi.

Koulussakin suretti moni asia mieltäni ja antoi minun tuntea, että olin vieras vierasten joukossa. Ikäväksi kävi minulle moni tunti sentähden, että minun aina täytyi kuulla Saksan ja muiden maailman kansojen suurista miehistä ja heidän teoistaan, enkä sanaakaan virolaisten muinaisesta elämästä, jota sydämeni yhä enemmin ja enemmin rupesi ikävöimään. Usein nousi myöskin vihan puna, ei enää häpeän, poskilleni. Kerrankin kuulin, kuinka eräs opettaja suuttui lapseen, joka huomaamatta Saksan kielen rinnalla lausui virolaisen sanan. Hän sanoi paheksuvansa sitä, että vanhemmat sallivat lasten ensimmäisinä vuosinaan puhua sitä kieltä, joka sotkee kaikki muut kielet ja tekee haittaa hänen äidinkielelleen. Eräänä päivänä huomasin myöskin, kuinka vähän saksalainen pappikaan, joka opetti meidän koulussamme uskontoa, seurasi oppinsa nöyrää ja rakastavaa mieltä. Sattui joskus niin, että vieras arvaamatta tuli kouluun kysymään jotakin paikkaa. Opettajat eivät myöskään panneet pahakseen tätä vähäistä häiriötä, vaan neuvoivat ihmisiä tielle, taikka käskivät jonkun koululapsen mennä portaille sitä tekemään. Niinpä eräässä tunnissa tuli saksalainen mies kysymään tietä ja opettaja käski lapsen mennä sitä neuvomaan. Neljännestunnin kuluttua aukeni jälleen ovi ja pitkä, solakka mies mustassa, pitkässä, vaskinappisessa nutussa astui sisään. "Päivää, kunnioitettavat saksat!" tervehti hän kumartaen ja pyysi: "voitteko olla niin hyviä ja osoittaa tohtorin asunnon minulle?" — "Pois, pois! etkö sinä, lurjus, näe, että tässä on koulu?" ärjyi opettaja sinisen punaisena. Mies kumarsi, hyvästi lausuen ja pyytäen anteeksi erehdyksensä ja lähti pois. Mutta minä nousin hehkuvin poskin istuimeltani ja pyysin: "Herra pastori, olkaa hyvä ja antakaa minun neuvoa tämä mies tohtorin luo, niinkuin Maria Wernerkin neuvoi äsken!" "Menkää", sanoi opettaja lyhyesti, ja minä läksin.

Ei minun asunnossanikaan enää ollut niin hupaista ja sydämellistä kuin ennen. Fredrika, Anette ja Julia olivat poissa ja heidän sijaansa oli tullut kolme vierasta, jotka usein nauroivat talonpoikain tyhmyyttä ja köyhyyttä.

Mutta minun pitkä aikani kaupungissa loppui vihdoinkin. Keväällä luin siellä vielä, mutta juhannuksena heitin minäkin, niinkuin Anna ja moni muu ennen minua, koulun ja ihmiset hyvästi ja olin kiitollisella mielellä kaikesta siitä hyvästä, jota seitsemän vuoden kuluessa olin saanut siellä nauttia. Etenkin kiitin rouva G:ta kaikesta lempeästä huolenpidostaan, ja ikävällä erosin hänestä ja monesta muusta hyvästä ihmisestä.

Olin kyllä saanut niin paljon opetusta, että olisin voinut suorittaa naisten opettajatutkinnon, mutta koska en tahtonut lähteä Tarttoon, jossa T:n sisarukset olivat, pyysin vanhempiani viemään minut ilman sitä kotiin. Siihen he suostuivat, sillä siten säästyi heille suuret kustannukset.

XII.

Nyt olin kotona. Minun piti ruveta toimeeni, sillä sisareni olivat jo ikävällä odottaneet minua, että kerrankin rupeaisin heitä opettamaan. Heidän entinen opettajansa sai äidiltä niin paljo talous- ja ompelutyötä, ettei hän enää ehtinyt olla lasten kanssa. Niin, nyt olin heidän joukossaan ja nyt piti minun täällä, jossa itse olin ensimmäiset opetukset saanut, ruveta muita opettamaan. Mutta että alku aina on hankala, sitä en heti huomannut, sillä minun piti pienten siskojeni kanssa alussa leikkiä ja puhua enemmän kuin tehdä työtä. Olihan nyt kesä ja meillä paljon tointa joen rannalla lepikossa ja myöskin somassa, pienessä puutarhassa, johon äiti oli istuttanut kauniita kukkia. Koetin sen ohella kaikin voimin unohtaa kaupungin elämää, joka myöskin lasten tähden onnistui. Joskus vaan, kun olin yksin, lensivät ajatukseni siihen aikaan, kun sisaren ja veljen kanssa yhdessä elin, ja huokaus pääsi rinnastani. Enpä ollut heistä puoleen vuoteen mitään kuullut. Mutta Jansu kirjoitti usein minulle ja usein muistin häntä, kun kuljin niitä paikkoja, joissa lapsena olin hänen kanssaan leikkinyt, ja sisälläkin juolahti mieleeni moni sana, jonka hän ennen oli puhunut tai myöhempään kirjoittanut. Ja enin muistin häntä silloin, kun siskoineni kävin hänen vanhempainsa luona ja kun hänen isänsä kiitti sitä, että terveenä olin päässyt kaupungista. Yhteen aikaan oli hän ollut levoton minusta, sanoi hän kerran, sillä minulla oli niin vieraat tavat; ja viimeisinä aikoina olivat minun poskeni olleet semmoiset, etteivät ne ensinkään häntä tyydyttäneet. Mutta nyt alkoivat ne entiset ruusut jälleen kukoistaa ja sentähden tunsi hänen vanha sydämensä suurta iloa. "Jospa vaan Jansuni saisi sinut nähdä", sanoi hän lopuksi; mutta minun veljeni on niin kiusallinen, ettei päästä häntä enää ollenkaan kotiin. Kun häneltä sitä pyydän, vastaa hän vaan: "onhan sinulla se onni, että olet saanut poikasi pitää monta vuotta luonasi, voit myöskin aina hyvin ylpeästi lausua: minullakin on poika. Sillä vaikk'ei hän aina ole sinun luonasi, niin sinunhan hän on kuitenkin. Anna sentähden veljesikin jonkun aikaa nauttia hänen seurastaan. En voisi päivääkään tulla hänettä toimeen, saatikka sitte viikkoja ja kuukausia. Ja kuukausia kuluisi, jos hän sinun luonasi tulisi käymään." — Näin hän kirjoittaa joka kerran ja meidän vanhempain täytyy tyytyä ikäväämme. Olemmehan hänelle kiitollisuudenvelassa Jansun tähden, ja kun opinaika on kulunut loppuun, niin täytyy hänen tulla meitä katsomaan.' Näin olivat asiat sepänväen luona.

Mäellä ei ollut minulla enää tekemistä, sillä siellä oli kokonaan uusia ihmisiä, jotka eivät minua enää tunteneet eivätkä tarvinneet. Nuori herra oli juuri ennen juhannusta tullut kotiin nuoren rouvansa kanssa. Nyt he pitivät suuria vieraspitoja. Soitto ja hälinä kuului sieltä ja komeasti puetut palvelijat ja neitsyet juoksivat kartanon pihassa kuin kirjavat koirat, kuten sanotaan.

Eräänä päivänä piti minun mennä maitohuoneesen. Mutta kun se oli kartanon takana, täytyi käydä kyökinportaiden ohi. Me asuimme joen toisella puolen. Jo etäämmältä näin, että portailla seisoi joukko palvelijoita, ja kuulin heidän puhuvan ja nauravan, vaan kun pääsin heidän kohdalleen, vaikenivat kaikki. Ohi päästyäni, kuulin miehisen äänen sanovan: "Hiton kaunis ja hieno tuo neiti." — "Miksi ei hän olisi hieno, kun ei ole eläissään muuta tehnyt kuin vetelehtinyt kaupungissa ja vaatettanut itseään ja antaa vieläkin äitinsä juosta kuin postihevonen, olematta hänelle missään apuna. Ja tuommoinen iso talontyttö — ai, ai, ai — ei mitään muuta — — —" Olin jo liian kaukana, etten saanut selvää Leenan puheesta. Mutta hänen sanansa sattuivat sydämeeni.