"Mamma", kysyin, kun pääsin maitoaittaan, jossa äiti juuri kuori piimää, "enkö voi sinua auttaa?"
"No, kyllä sinä aikaa myöten rupeat sitä tekemään, mutta nyt olet vieras vielä", vastasi hän lempeästi.
"Mutta, mamma, minun täytyy ajoissa tottua siihen, muuten jään vielä pitkäksi aikaa vieraaksi kotonani. Ole niin hyvä ja anna minun nyt heti kuoria pari pyttyä, olenhan sitä ennenkin tehnyt."
"Kyllähän minulta saat, jos sinulla siihen niin suuri halu on." Ja äidin johdolla kuorin puoli tusinaa pyttyjä ja sydämeni kävi sen ohessa niin iloiseksi. "Leena", ajattelin itsekseni, "sinä soimasit minua kateudesta, mutta olet tahtomattasi tehnyt minulle suuren hyvyyden; sinä olet huomauttanut minua, etten ole leikkivä lapsi, vaan että minun pitää koettaa olla äidilleni avuksi. Kiitos siitä!" — Ja siitä hetkestä koetin jakaa työni äidin ja lasten vaiheille ja olin sangen onnellinen, kun illalla pääsin kamariini, jonka vanhemmat olivat minulle somasti sisustaneet.
"Mutta enkö voisi isäänikin vähän auttaa?" juolahti eräänä iltana mieleeni. "En ole kuullut hänen valittavan, vaikka hänellä on niin paljo kirjoittamista ja laskemista, ettei hän paljon ehdi makaamaankaan, ja hän on kuitenkin hyvin väsynyt, kun täytyy päiväkaudet kulkea pitkin peltoja, niittyjä ja kartanoita. Huomenna menen hänen kamariinsa ja tiedustelen asiaa."
"Puhutteko unissanne, vai oletteko valveilla?" kysyi Emilia, lasten entinen opettaja, joka makasi minun kanssani ja kuuli viimeiset sanani, jotka ääneen lausuin.
"Olen valveilla", vastasin hänelle.
"Hyvä, minulla on teille sanomista."
"No, mitä?" kysyin minä.
"Rouvan kamarineitsy, Leena, käski minun sanomaan teille, että rouva on pahoillaan siitä, ett'ette tule häntä tervehtimään, niinkuin kaikki hänen muut palvelijansa."