Muutamia päiviä sen jälkeen, kuin Emilia oli tuonut nuoren rouvan terveiset, läksin mäelle häntä tervehtimään. Jo eteisessä huomasin, että täällä oli paljoa komeampaa kuin ennen. Leenakin, joka ensiksi tuli vastaani, oli paljoa hienommissa vaatteissa ja ylpeämmän näköisenä kuin vanhan rouvan aikana. Olihan hänellä syytäkin ylpeillä. Hän oli ollut pitkillä matkoilla ja oli monta vuotta Saksassa ollut Hilda neidin kamarineitsyenä ja siellä paljon nähnyt ja kuullut paljon, josta ei maalla eläjällä ole aavistustakaan. "Eikä heille osaa niin selvään selittääkään, että sen ymmärtäisivät" — oli hän valittanut tovereillensa.
"Ai, terve, terve, neiti", lausui hän, "teette kerrankin meidän talolle sen kunnian, että tulette meitä katsomaan."
"Onko rouva yksin, voisinko mennä hänen luokseen?"
"No, mikä kiire teillä on? Voittehan vähäksi aikaa tulla istumaan meidänkin kamariimme ja puhella meidän kanssamme."
"Pyytäisin saada tietää, voiko rouvan luo mennä, sentähden olen tullutkin." Kaikeksi onneksi tuli palvelija sisään, ja odottamatta Leenan vastausta pyysin hänen mennä kysymään rouvalta, voinko tulla hänen luoksensa. "Heti saatte sen tietää", sanoi hän ja lähti vierashuoneesen. Leena nauroi ja lähti pois. Palvelija tuli kohta takaisin ja vei minut teekamariin salin ja muiden huoneiden kautta, jotka, vaikka uudestaan sisustetut, olivat minulle vanhat tutut. Astuin sisään ja jäin seisomaan. Edessäni, pieneen punaiseen samettisohvaan vajonneena, istui toistensa kanaloissa sanomattoman kaunis pariskunta, joka ei huomannut minun sisääntuloani, vaan sitä enemmän minä sitä tarkastin. Olivatko nuo kaksi todellakin Otto ja Hilda? Nuorella miehellä oli musta parta ja ulkomuoto kuin kreikkalaisten jumalalla Apollolla, ja samoin oli nainen, joka hänen vieressään istui, Juno-jumalattaren näköinen.
"Ai, Liina S.", kaikui kaunis miehenääni korvissani, ja siinä seisoi Apollo komeine vartaloineen ja tulisine silmineen edessäni. "Terve, Liina S.", lausui Otto von D., antaen kättä minulle vastaukseksi tervehdykseeni. "Hyvä, että kerran tulitte meitä katsomaan ja itseänne näyttämään. Etäämmällä olemme teidät joskus nähneet akkunasta ja ihmetelleet teidän suuruuttanne ja kauneuttanne."
"Mutta, herra von D., olisiko minun yksin pitänyt jäädä pieneksi, kun kaikki muut lapset ovat kasvaneet suuriksi?" Hän nauroi ja vei minut kädestä sohvan luo.
"Tunnetteko vielä tätä naista?" kysyi hän. Sievästi sohvalla istuen ojensi Juno minulle kätensä, sanoen:
"Eipä Liinalla ole ollut lapsesta asti niin huonoa päätä, ettei hän muistaisi Hilda von R:n ulkomuotoa." Ja hän oli oikeassa. Huomasin jälleen Junon kasvoilla saman kopeuden, minkä ennen pienenä koululapsena siinä olin nähnyt.
"Olkaa niin hyvä ja istukaa," pyysi Otto von D., työntäen minulle pehmeän nojatuolin — "ja kertokaa meille hiukan omasta elämästänne!"