"Voi, rakas Otto", sanoi rouva, "näethän sinä, että minä vielä olen aamupuvussani, ja pian sattuu meille tulemaan vieras päivälliselle. Sentähden pitää minun ajoissa pukeutua. Liina ei suinkaan siitä pahastu, etten voi häntä tänäpäivänä kauan pitää luonani. Voihan hän tulla toisen kerran, kun minulla on enemmän aikaa."
Nuori mies ei puhunut hänelle mitään. Kun olin vastannut hänelle muutamiin kylmiin kysymyksiin kaupungin elämästäni, heitin hyvästi ja läksin kotiin. — "Ei, sanoin itsekseni, tähän taloon en voi enää tulla entisen ystävällisyyden sijaan käy täällä nyt kylmä, kolkko tuuli vastaan ja tuntuu pahalta."
"Liina, Liina, tule, katso, kuinka paljo leikkikaluja pappa antoi meille!" huusivat pienet veljet minulle kotiin päästyäni, ottivat kädestäni kiinni ja veivät isän kamariin. Isä oli siellä pitkänään vuoteellaan ja poltti piippua, mutta hänen kamarinsa lattia oli peitetty puupalasilla.
"Katso, Liina, tässä on lattia täynnä pulikoita, joista voimme rakentaa suuret huoneet ja aitat!" huusivat pikkupojat.
"No rakentakaa, mitä osaatte", sanoin ja läksin tervehtimään isää, jota en ollut tänäpäivänä vielä nähnyt. Hän pani pois piippunsa ja veti minut vuoteensa viereen istumaan.
"Kuinka sinun kävi mäellä? Otettiinko sinut ystävällisesti vastaan!" kysyi hän.
"Voi", vastasin minä, "entiset ajat ovat olleet ja menneet! Eipä ole siellä enää vanhaa rouvaa ja opettajatarta!" ja kyyneleet tunkeutuivat väkisten silmiini.
"Niin, Liina", sanoi hän siihen, "vanhaa, kallista rouvaa tosin ei ole enää, mutta minä toivon, että meillä nyt tulee olemaan parempi herra kuin rouvan holhojat olivat."
"Olivatko he sitten niin pahoja ihmisiä?" kysyin minä.
"Pahoja? Heillä oli tuo vanha herrasmiesten katsantotapa, joka piti talonpoikia orjuuden tilassa", sanoi isä surullisena. Samassa tulivat pikkuveljet luokseni ja pyysivät minun tulla rakentamaan heille taloa. Minä seurasin heitä. Isä nousi vuoteeltaan ja meni jälleen ulos.