* * * * *
Päivä kului toisensa jälkeen ahkerassa työssä, eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut, ja kului vihdoinkin "ikävä talvi", niinkuin sitä nimitin, tietämättä itsekään minkätähden. Kevät oli jälleen käsissä, sydämeni virkosi uuteen elämään, kun jälleen sain nauttia sen loistoa, lauhkeita tuulia ja linnunlaulua. Minulla tosin ei ollut aikaa juosta kedoilla ja lepikossa, mutta kevään kauneus ympäröi kuitenkin minua ja oli minulle rakas kuin vanha ystävä, joka minulle ennenkin oli tuottanut niin paljo iloa. Mutta tämä aika ei ollut nytkään pitkäikäinen, vaan lensi tuulen siivillä eteenpäin. Juhannus-aatto oli käsissä.
"Tulkaa kuitenkin Juhannuskokolle", houkutteli Emilia. Kokko oli laitettu kauniille paikalle hautausmaan viereiseen metsään.
"Mene pois", sanoi äiti, ja minä panin ruusunpunaisen leninkini päälle ruskean nutun, hienon, punaisen silkkiliinan päähäni ja läksin.
Tiellä yhdyimme mäen neitosiin ja palvelijoihin ja me kävimme yhdessä kokolle asti. Mutta siellä erosin heistä, sillä olin mieluisammin yksin omine ajatuksineni kuin kuuntelin heidän halpaa nauruansa, joka oli minulle vastenmielistä. Leena kertoi pilajuttuja kaikellaisista asioista, joka ihastutti hänen seuralaisiaan, mutta nosti punan minun poskilleni. Huomasin suuren koivun vähän matkan päässä tulesta, läksin sen alle ja nojauduin siihen. Sieltä katselin tulen liekkiä, joka kuin suuri, punainen kieli nousi savun keskeltä tummaa taivasta kohti. Metsäkin seisoi nyt kuin musta seinä tulen ympärillä. Katsoin, enkä kuullut metsän armasta kohinaa, sillä sen ääntä hämmensi tuli, joka nyt oli isäntänä, ja ihmiset, jotka sen ympärillä istuivat tai kävelivät, taikka hyppivät torven soidessa.
Kauhea ikävä valtasi äkkiä sydämeni. Kiersin käsivarteni puun ympärille, painoin itseni sitä vastaan ja kuumat kyyneleet vierivät silmistäni. Oi, olen yksin, yksin! minulla on hirmuisen ikävä! Kaikilla muilla on seuraa, mutta minulla ei ole ketään! valitin ajatuksissani. Noiden ihmisten iloa katselen kaukaa hyvällä mielellä, mutta heidän seuransa peloittaa minua — he eivät suvaitsisikaan minua keskuudessaan, enkä voi sietää palvelijain pilapuheita, jotka heitä huvittavat. Kauppiasten ja porvarien seurasta taas, jotka myöskin olivat siellä, erottaa minua heidän suuri ylpeytensä. Niin, tuo ylpeys, joka nyt jo on tuottanut sydämelleni niin suurta tuskaa ja taistelua! Mutta tuo ylpeys on minutkin tehnyt niin ylpeäksi, että ennen istuisin köyhän, sokean kerjäläisen kanssa tien vieressä kuin kuuntelisin saksalaistuneen ihmisen ystävyydentarjousta. Sillä nyt tiedän, että ihmistä tulee kunnioittaa oman, itsenäisen luonteensa tähden, eikä arvostella minkään ulkonaisen edun vuoksi. — Oi, rakkaat vanhemmat, te olette kyllä hyvät, mutta teidänkin seurassanne on — sitä en saata enää salata — minulla ikävä! Työ, ahkera työ ja sydämen rakkaus yhdistävät meidät toisiimme, mutta meidän katsantotapamme ovat kokonaan erilaiset! Voi, jos en milloinkaan olisi joutunut kaupunkiin kouluun! Jos olisin pysynyt nukkuneena niinkuin kaikki virolaisuus ympärilläni! — "Jansu, Jansu, kuinka voit niin hirmuisen kauan viipyä poissa?" huusin mielessäni ja painoin kasvoni koivun runkoa vastaan ja sydämeni löi kuin suonenvedossa. — — —
"Liina!"
Mikä ääni se oli, joka niin suloisesti mainitsi nimeäni? Minä kuuntelin, mutta en liikkunut paikoiltani. "Liina!" vielä toisen kerran, ja kuin salama käännyin sinne päin. Kaksi suurta silmää loisti minun silmiini.
"Jansu!" — — — Voimakas ääni herätti minut viimeisestä hämmästyksestäni, nostin pääni jälleen ylös, vaan ei enää kylmästä koivunrungosta, vaan Jansun rinnoilta. — "Jansu, suljetko minut todellakin syliisi, vai onko tämä unennäköä?" kysyin pelokkaasti, mutta myöskin ihastuksella.
"Liina, minun Liinani, olen todellakin kerran päässyt sinun luoksesi! Et voi arvata, kuinka suuresti olen sinua ikävöinyt. Mutta nyt en enää eroa sinusta, sillä ilman sinutta en voi elää. Liina, sano minulle, voitko puoleksikaan rakastaa minua niin paljon kuin minä sinua. Tahdotko ainiaaksi yhdistyä minun kanssani?" — Minä painoin kasvoni uudestaan hänen rintaansa vastaan. — "Liina, sinä et puhu mitään, sinä rakastat vielä Fredrikiä!" Ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä katsoin hänen silmiinsä ja sanoin selvällä äänellä: