"Jansu, sinun seurassasi vaan katoaa minulta kaikki ikävät ja huolet, sinun kanssasi vaan olen täydellisesti onnellinen." — — — Suun antaminen yhdisti sielun sieluun.
"Liina, sano minulle vielä, että olet minun morsiameni. Minä tahdon selvään kuulla sen sinun suustasi." Minä täytin hänen tahtonsa.
Tämän jälkeen kysyi hän minulta, miksi olin itkenyt. Minä kerroin hänelle kaikki. Hän surkutteli, hän painoi minut uudestaan rintaansa vastaan, suuteli minua yhä uudestaan ja minä vakuutin, ett'en enää milloinkaan tuntisi semmoista ikävää. — Sitte kertoi hän, kysymykseeni, että hän heti tutkintonsa suoritettuaan oli matkustanut Pietarista, ehtinyt päivänlaskunaikana kotiin ja, tervehdittyään vanhempiaan, kiirehtinyt minun luokseni.
"Mutta, Jansu, ihmiset ovat jo kaikki lähteneet pois ja Juhannuskokkokin alkaa sammua, meidän täytyy myöskin lähteä kotiin, jos emme tahdo odottaa sadetta."
"Sinä olet oikeassa", sanoi hän, minä pistin käteni hänen kainaloonsa ja me tulimme kotiin. Salamaa löi ja ukkonen kuului, mutta meillä oli niin paljo puhumista, ettemme sitä juuri huomanneetkaan. Pääsimme kuitenkin kuivina kotiin.
Jansun vanhemmille oli aika kotona käynyt pitkäksi, he tulivat meille ja siellä odottivat minun vanhempaini kanssa meitä. Suurella ilolla he ottivat meidät vastaan, ja kuinka suuri vanhan seppä-isän ihastus oli, kun hän kuuli meidän liittomme, sitä ei voi sanoin selittää. Hän painoi meitä rintaansa vastaan ja sanoi pojalleen: "Jansu, minä olen sinulle perinnöksi koettanut rakkaasti suojella Liinaa kuin kalleinta aarrettani, sillä tiesin, että sydämesi oli häneen kiintynyt lapsuudesta asti. — Ja, Liina, kysyi hän minulta, eikö minun Jaanini — nyt nimitti hän Jansua ensimmäisen kerran näin — eikö minun Jaanini käsivarsi voi kantaa sinua elämän tiellä? Eikö hän, kun hän tuossa solakkana seisoo, ole sinun mieleisesi?" — Isän ylpeys ilmaantui hänen sanoissaan. Jansun suuruuden ja kauneuden huomasin minäkin nyt vasta, ja ylpeys kohotti minunkin rintaani. Että minun piti saada semmoinen mies!
"Isä, hän on kauniimpi kuin Apollo", sanoin minä, ymmärsi isä sen taikka ei. — Hänen äitinsäkin ilo oli suuri; mutta minun vanhempieni iloon sekaantui salainen mielipaha.
"Niin pian pitää meidän erota rakkaasta apulaisestamme", sanoi isä värisevin äänin ja äiti käänsi kasvonsa pois meistä. Minä heittäydyin hänen syliinsä. Me syleilimme toisiamme ja meidän kyyneleemme vuotivat.
"Tulkaa katsomaan, kuinka päivä nousee taas kirkkaana!" huusi seppä-isä.
Jansu tuli minun luokseni, otti minut äitini sylistä omaan kainaloonsa ja vei akkunan luo. "Katso Liina", sanoi hän, että kaikki kuulivat, "yöllinen rajuilma ja pimeys ovat niin kadonneet, ettei yhtään pilveä ole jäänyt, ja päivä tulee hehkuvin poskin huoneestaan, kuin onnellinen morsian! Katso, niin pitää kerran virolaisten vapaus ja elinvoima nouseman. Ja mekin yhdistymme, voidaksemme paremmin työtämme tehdä, sillä helppoa se työ ei tule olemaan. Siinä mies usein taistelussa väsyy ja naisen suloinen rakkaus häntä silloin virkistää ja lääkitsee hänen sydämensä haavat."