"Jumala siunatkoon teidän liittonne!" sanoivat molemmat isät kuin yhdestä suusta, pannen kätensä meidän päämme päälle.
Loppulause.
"Kuule, äiti, joku tulee ajaen!" — "Niin, se on meidän rakas isämme, se on isä, minä näen jo Vaskan!" Näin huusivat minun seitsenvuotias Annani ja kaksitoistavuotias Arturi ja juoksivat isäänsä vastaan. Hän tuli eräästä maanviljelyskokouksesta. Minä jäin odottamaan portaille, joka nyt oli kaunistettu koivuilla ja kukkaseppeleillä ja johon illallispöytä oli valmistettu. Sieltä tulivat he myöskin kohta, koivukäytävästä, esille ja ajoivat viheriäksi maalatusta portista sisään. Arturi, joka oli kuin toinen Jansu, istui kaksin reisin ystävänsä, Vaskan, seljässä. Anna taas, valkoisissa vaatteissa, juhannuskukista ja harakankelloista tehty seppele mustilla kiharoilla, oli rakkaan isänsä vieressä. Suurella ruohoisella pihalla, jonka keskellä iso tammi hiljaa kohisee, pysähtyy kallein tavarakuormani portaiden eteen. Jaani astuu kärryiltä, panee lapset maahan. Minä käyn hänen luoksensa ja hän suutelee minua.
"Liina", sanoo hän, istuen viheriäiselle penkille ja ottaa minut syliinsä. "Kuinka suurella ikävällä odotin tätä päivää 15 vuotta sitten, joka niin lempeästi yhdisti meidät, ja siitä olen suuressa kiitollisuuden velassa Jumalalle. Sillä jos sinä et olisi näinä viitenätoista vuotena ollut minun apunani, et olisi ottanut osaa töihini, pyrintöihini ja toimituksiini, et olisi neuvonut ja lohduttanut minua, niin ei olisi voimani kestänyt, enkä olisi aina pysynyt niin vakavana, kuin nyt. Sillä aina, missä hyvä asia kohottaa päätänsä, siinä on niin paljo kateutta, suvaitsemattomuutta ja pahuutta vastassa, että rohkeus ja totuuden tunto pitää olla suuri ja horjumatoin, jos siinä jaksaa iloisesti ja toivoen pyrkiä eteenpäin. Kyllä tuntee sydämeni iloa, kun katson ympärilleni ja näen maanviljelys-, kirjallisuus- ja lauluja opettajaseurat, jotka jo ovat elossa, ja luen sanomalehtiä omalla kielelläni. Mutta pian sekaantuvat jälleen nämä ilot epäilyksiin. Kuinka paljon voivat meidän pienet seuramme uhrata kansan sivistyksen hyväksi, kun suuret maksut heitä kaikkia rasittavat? Mitä auttaa meidän Aleksanteri-koulumme, jonka me kymmenvuotisen, kovan taistelun jälkeen kohta saamme toimeen, kun siinä koulutetut nuoret miehet eivät kuitenkaan saa mitään valtionvirkaa."
"Rakas Jaani, tänäpäivänä ennen puoltapäivää olin lasten kanssa Linnun väen luona vieraisilla. Minä tapasin siellä perheenmiehen ja perheennaisen koivuilla ja kukilla kaunistetussa tuvassa, puhtaaksi pestyn pöydän ääressä istumassa ison, kirkkaan akkunan luona. He kuuntelivat mielihalulla 'Saaremaa onupoja’n' kirjoituksia, joita luki heidän vanhin poikansa Kaarlo. Hän on käynyt kihlakunnan koulun läpi ja luki niin hyvällä äänenpainolla, että minun täytyi ihmetellä. Pöydällä oli vielä muutamia muitakin kirjoja, niiden joukossa C.R. Jacobsonin kolme isänmaan puhetta, Väinämöisen kanteleen kielet, Viljandin laulaja ja myöskin 'Eesti postimees'. Minä istuin myös heidän joukkoonsa ja kuuntelin myös hyvillä mielin. Lapset leikkivät heidän pienempien lastensa kanssa omenatarhassa. Annettiin meille sen jälkeen myös kauniisti katetussa pöydässä munaruokaa ja paksua viilipiimää syödä. Mutta ennenkuin me lähdimme, täytyi minun vielä kuulla, kuinka sinua joka haaralla kiitettiin. Perheenmies tunnusti liikutuksella, että hän vasta siitä asti on ruvennut oikeen elämään, kun sinä ostit tämän kartanon ja myit talonpojille heidän arentimaansa kohtuulliseen hintaan, josta he joka vuosi maksavat arentia niin paljon, kuin heidän sisääntulonsa kannattaa, etteivät velkaannu. Ainoastaan siten he ovat päässeet suuresta köyhyydestään, johon olivat vajonneet. Ja siten voivat he saavuttaa ihmisarvonsa."
"Rakas Liina, varmaankaan ei voinut Linnun emäntä unhottaa, kuinka sinä olet opettanut hänelle huoneiden puhdistusta ja kaikenlaisia muitakin hyviä tapoja, joita hän nyt koettaa omaistensa hyväksi toteuttaa. Mutta se on aina sinun tapasi, että muistat vaan ne kiitokset, jotka minun osakseni tulevat, mutta annat omat hyvät työsi mennä yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos", nuhteli Jaani minua hymyillen.
"Ei", väitin minä, "minun sydämeni ei pysy kylmänä näitä kuullessani, vaan tunnen suurta iloa, jos huomaan, että minäkin olen voinut tehdä jotakin hyvää kansani eduksi. Mutta sen kuitenkin aina muistan, etten ole suuria saanut aikaan."
"Rakas Liina, elä unhota sitä, mitä jo ennen olen sinulle sanonut, että sinä, kun olet minun tukenani ollut, olet myös kansallesi paljon hyvää tehnyt. Mies parkoja, joilta puuttuu sellaiset tukeet! Milloinka alkavat myös naisemme vapautua orjuuden ikeestä? Oi, Liina, puhu tovereillesi, huuda, ehkä kuulee vielä joku heistä, jotka oman kansansa keskuudesta ovat sekaantuneet saksalaisiin."
Samassa tulivat lapsemme tallin luota, jossa olivat katselleet Vaskan riisumista ja talliin viemistä. He kysyivät isältään, oliko hän käynyt katsomassa heidän rakasta isoisäänsä ja isoäitiään.
"Kävin minä. He lähettivät teille paljon terveisiä ja käskivät teitä tulla pian heitä katsomaan, sillä heillä on teitä hyvin ikävä, kun eivät niin pitkään aikaan ole nähneet. Myöskin vanha setä ikävöi teitä nähdä ja tulee kohta veljensä luota tänne."