2) Millä sanoilla, esimerkeillä, vertauksilla ja havaantovälikappaleilla on seuraavan tunnin ainemäärä saatava selväksi kaikille lapsille, itse heikoimmillekin?
3) Mitkä harjoitukset ovat tarpeen opetetun varmentamiseksi ja lapsen voiman vahvistamiseksi, ja mikä käytöllinen merkitys sillä on todellisessa elämässä?
Nämä kysymykset, joiden tärkeys on silmäänpistävä, todistavat kylliksi, kuinka väärä ja rangaistava noiden opettajien itseensä tyytyväisyys tai haluttomuus on, jotka heittävät sikseen valmistamisen tai luulevat kynien teroittamisella ja viivojen vetämisellä tehneensä kylliksi. — Olen tuntenut kelvollisia koulumiehiä, jotka useimmiten ovat valmistaneet tuntejaan kirjallisesti. Tämä on hyvin kiitosta ansaitsevaa ja tuottaa ahkeralle opettajalle hyötyä, joka ulottuu kauvas opetustunnin toiselle puolen. Vasta semmoisella menettelyllä tulee opettaja todellisesti täysi-ikäiseksi ja oppii pitämään itseään ja työtään arvossa.
Kasvatusopillisista keskusteluista.
Göthe huomauttaa elämäkerrassaan, että Strassburgissa useimmat hänen ruokatovereistaan olivat lääketieteilijöitä, ja lisää, että ne, kuten tunnettu, ovat ainoat ylioppilaat, joilla on tapana opetustuntiensa ulkopuolella innolla keskustella tieteestään. Hän pitää tätä luonnollisena. "Heidän tutkimuksensa esineet", sanoo hän, "ovat nimittäin monimutkaisimmat ja samalla yksinkertaisimmat, aistillisimmat ja samalla korkeimmat. Lääketiede kysyy koko ihmistä, koska se askaroi koko ihmisen kanssa. Kaikki, mitä siinä oppii, viittaa tärkeään, tosin vaaralliseen, mutta kuitenkin monessa suhteessa tuottavaan käytäntöön, on itsessään ja muiden suhteen mieltä kiinnittävä."
Tämän tahtoisin sovittaa opettajiinkin. Tuleehan niidenkin olla kasvatusopillisia laakereita, joiden ei ainoastaan tule parantaa kasvattiensa virheitä ja heikkouksia, vaan myös pitää voimassa heidän henkistä terveyttään ja raittiuttaan. Opetustoimikin, itsessään yksinkertainen, on oppilaiden sukuun, ikään ja kykyihin katsoen monimutkainen, ja tuskin tarvitsee huomauttaa, että se samalla on tärkeä, usein lapsen koko tulevaisuutta määräävä asia. — Sentähden tulee opettajienkin mielellään ja usein keskenään puhua kutsumuksestaan, ja että niin todellakin on kelvollisten koulumiesten tapana, sen todistavat monet kokoukset. Ne opettajat taas, jotka eivät mielellään ja usein keskustele keskenään opettajatoimesta, ovat opettajien joukossa, mitä puoskarit ovat lääkärein.
Lääketieteellä ja kasvatusopilla on muuten sekin yhteistä, että jokainen luulee ymmärtävänsä niitä, ja kuten joka täti moittii opettajaa ja joka isä puhuu tarkoituksenmukaisimmasta opetustavasta, niin tietää myös jokainen lääkkeen mihinkä tautiin hyvänsä.
Mutta se on vaan kunniaksi kummallekin tieteelle; sillä ainoastaan siinä, joka yleisemmin huvittaa, tahtoo myös jokainen näyttää tietojaan. Onkohan politiikan suhteen asianlaita toisin?
Mitä kansakouluilta toivotaan?
On tosi asia, että epäkäytöllisiä haaveilijoita on löytynyt ja vieläkin löytyy, jotka odottavat liian paljon kansakoululta ja syyttä toivovat siitä yksistään siveellisten olojemme uudestaan muodostumista. Mutta yhtä totta on, että löytyy vielä enemmän ihmisiä, jotka eivät luule kansakoulun vaikuttavan mitään ja yleensä tahtovat hyvin vähän siitä tietää. Ei kumpikaan liiallisuus kelpaa; mutta kuitenkin vain jälkimmäinen on ehdottomasti vahingollinen ja suorastaan onnettomuus. Missä hengellinen ja maallinen esivalta todellisuudessa ja yksimielisesti ottavat kansakoulut huostaansa laitoksina, joista maailman terveys riippuu, siellä niillä on suuri merkitys kansan menestymisessä. Mutta missä kunnat ja esivalta pitävät niitä rasittavina edistyvän ajanhengen hedelminä, siinä ei meidän tule kummastella, jos opettajat ja opetuslaitokset ja niiden kanssa kansansivistys eivät vastaa toiveita.