Vanhempain huolenpito lastensa henkisestä terveydestä, verrattuna ruumiilliseen hoitoon.
Jospa vaan vanhemmat, erittäinkin nuo hellät äidit, nuorison henkisen kasvatuksen suhteen olisivat puoleksikaan niin huolelliset ja varovaiset kuin kaikessa, joka koskee ruumiin hyvinvointia. Kuinka tuskallisen huolellisesti useinkin valitaan ja mitataan terveenkin lapsen ruokaa, mutta sen sijaan sallitaan leikkikaluja ylellisesti ja sen kautta vaikutetaan, että lapsi vastaisuudessa ei koskaan voi saada niitä kylliksi; kuinka huolellisesti lemmikkiä suojellaan vedolta ja liialta lämpenemiseltä, vaikka ollaan hyvinkin huolettomat hänen seurakumppaniensa valinnassa, jos he vaan muuten ovat tasa-arvoisia. Ja kun sitten ilmestyy taudin oireita! Jos pienokainen valittaa päänkipua tai vatsanväänteitä, kuinka silloin huolissaan kiiruhdetaan lääkäriä hakemaan ja kuinka odotetaan hänen tuloaan! Harvoin, hyvin harvoin sen sijaan tulee kysymykseen neuvotella opettajan kanssa henkisistä vi'oista ja heikkouksista ja yhdessä hänen kanssaan tehdä jonkinlainen parannussuunnitelma. Ja tarkastakaa vain sairaan lapsen äitiä, kuinka hän lääkärille suurentaa jokaisen taudinilmauksen, liioittelee lemmikkinsä joka kivun ja huokauksen, jotta tohtori kirjoittaisi oikein paljon rohtoja ja oikein pian ryhtyisi taisteluun tautia vastaan. Ihan toisellainen on tosiaan äidin menettely, kun hän jättää lapsensa opettajan huostaan ja vastenmielisesti tekee selkoa pienokaisen syntiluettelosta. — Tosin poika ei ole erittäin huolellinen eikä ahkera, mutta hän onkin vielä niin nuori eikä häntä saa liiaksi rasittaa; hän myöntää että lapsi usein on tottelematon ja itsepäinen, vaan hän tietää, että sillä aina sen jälkeen on paha olla; hänen täytyy tunnustaa, että hänen pieni tyttärensä on hyvin meluava ja nenäkäs, mutta hän on myös vakuutettu siitä, että se ei sillä tarkoita mitään pahaa; tosi on myös, että poika usein on valehdellut ja näyttänyt riitaista luonnetta, mutta hän valehtelee vain pelosta ja häpeästä ja hänellä on liiaksi kunniantuntoa, liiaksi ärtyisyyttä; ja niin luetteleminen jatkuu siksi, kunnes laskun tulos tekee syytetyn pieneksi puolijumalaksi. Jos muuten joku äiti olisikin siksi uljas, että lapsen läsnäollessa pyytäisi opettajaa pitämään sitä ankarassa kurissa eikä säästämään vitsaa, niin opettaja toivottavasti kyllä tietää, mitä hänen tulee ajatella siitä ja mikä arvo hänen tulee antaa semmoiselle puheelle.
Vanhempain vieraantuminen lapsistaan.
Köyhä, jolla ei aina ole ruokaa edes seuraavaksi päiväksi ja jonka leipämurheet estävät vapaasti kehittymästä, valittaa usein enemmän kotieläimen menettämistä kuin lapsensa kuolemaa, ja sulkiessaan arkun, johon tuo pieni olento on laskettu ijankaikkiseen lepoon, sanoo hän levollisesti: "Hänen on hyvä olla, hänestä on tullut enkeli!" — Lapsen kuolema vapauttaa hänet surusta, kotieläimen kuolema tuottaa hänelle surua.
Mutta ne, jotka elävät yhteiskunnan päivänpaisteisilla kukkuloilla ja joita ainoastaan onnettomuuden kovimmat hätähuudot ovat saavuttaneet, ihmettelevät sitä tyyneyttä, jolla tuo köyhä sulkee arkun, ja näkevät siinä raakuutta, typeryyttä ja taivas tiesi mitä kaikkea. He kääntävät hurskaalla, tunteikkaalla kauhulla selkänsä tuolle kurjalle ja ajattelevat mielihyvällä sitä juopaa, joka on heidän ja noiden toisten välillä.
Mutta köyhän tyyneydellä kärsiessä lapsensa kuoleman, koska häneltä sen kautta on otettu raskas kuorma ja elämänsuru, jonka taivas nyt on ottanut kantaakseen, voivat rikkaat ja ylhäiset usein pitää lapsensa kaukana itsestään, vain saadakseen häiritsemättä hoitaa mukavuuttaan ja huvituksiaan. Tosin heitä surettaisi lastensa kuolema, sitäkin enemmän, syystä että heiltä puuttuu köyhien hurskas usko; mutta erillään oleminen lapsistaan on heille mukavaa ja enentää heidän itsekästä elämännautintoaan. Köyhän hiljaisella nöyryydellä kantaessa lapsensa kuolemaa, tappavat nämä itsekkäät rikkaat lapsensa, tosin ei ruumiillisesti, mutta kuitenkin henkisesti jättämällä heidät pahentaviin kasvatuslaitoksiin tai palkollisten hoitoon. Köyhän lohduttaessa itseään sillä, että hänen lapsensa on päässyt enkelien seuraan, lohduttavat nämä kylmät sydämet itseään sillä, että he lapselleen ovat hankkineet palkattuja hoitajia.
Kumpiko on parempi ja kuka heittää ensimmäisen kiven? Onkohan tuo äiti, joka vain kerran päivässä näkee lastansa ja tyynesti etsii huvituksia, koska hän luulee lapsensa olevan hyvässä huostassa, jonka muka täytyy olla sitä paremman kuta kalliimpi se on? Onkohan tuo isä, jonka sielu täyttyy mielipahalla, jos hänen täytyy olla vain yksikin ilta viikossa perheensä seurassa? Onko erotus niin suuri kuoleman tuottaman eron ja sen eron välillä, jonka itsekkäisyys ja huvittamisen halu saa aikaan? Ja kumpiko erottaminen enemmän erottaa sydämet?
Kateus ihmisten perisyntinä.
Pyhä Augustinus sanoo tunnustuksissaan: "Muistan nähneeni pojan, joka, vaikka hän ei vielä osannut puhua, kalpeni kateudesta, nähdessään toisen lapsen imettäjänsä rinnalla". Samaten kuin paratiisin käärme, kateutta täynnä, myrkytti ensimmäisen ihmisparin onnen ja sen kautta jätti sille ja sen jälkeläisille myötäjäiset, jotka saattoivat Kainin tappamaan veljensä, niin on vielä tänäänkin kateus, ollen itsekkäisyyden ilmaus, ihmiskunnan perisynti, jonka seurassa salaviha, pahanilkinen nauru ja teeskentelevät sanat kulkevat. Se on lastenkin perisynti, joka lisääntyy kuin myrkyllinen kasvi ja pian tukehuttaa kaikki myötätuntoisuuden ja hyväntahtoisuuden jalot tunteet, jos ei siltä ajoissa revitä pois juuria. Tämä voi tapahtua ainoastaan aikaisin totuttamalla nuoriso itsensä kieltämiseen ja uhraavaisuuteen sekä toimimaan muiden hyväksi ja opettamalla sitä, hyvää nauttiessaan, muistamaan niitä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat. Se tapahtuu vielä siten, että köyhää, jonka kateus voi tulla vaarallisimmaksi, johdetaan lujaan uskoon ijankaikkiseen maailmanjärjestykseen ja pyhään rakkauteen Jumalaan ja uskontoon sekä etsimään onneansa siinä, joka on sanonut, että köyhä helpommin pääsee taivaanvaltakuntaan kuin rikas.
Sentähden varmaankaan ne vanhemmat eivät tiedä, mitä tekevät, jotka lapsiensa kuullen tekevät toisten onnen moitteen esineeksi ja katkerissa sanoissa etsivät korvausta siitä, että heidän osakseen ei ole tullut sama onni.