Perheessä, jossa eletään tämän maailman elämää ja etsitään sen nautintoja, jossa ei koskaan päivän puuhissa ja toimissa ikävöidä ijankaikkisen rauhan asuntoihin, siinä on myös kateus kotonaan.
Äidin kyynelten vaikutus.
Äidit useimmiten eivät lastensa hairahtaessa säästä pitkiä ja pitkäveteisiä saarnoja, vaan heidän siveellisissä luennoissaan ilmaantuu enemmän loukattu ja suuttunut persoonallisuus, kuin niissä kuulee äidin sydämen todella surevan lapsensa vieraantumista Jumalasta. Semmoiset äidit eivät hae voimaa, intoa ja sitä mielialaa, joka on välttämätön kasvattamiseen, parantamiseen ja neuvomiseen, ylhäältä, vaan ihmisten mielipiteistä ja niistä maallisista ahdingoista, johon lapsen hairahdukset ovat syypäät. Paljoa parempi olisi, jos äidit enemmän puhuisivat Jumalalle lapsistaan ja hiljaisessa, mutta hartaassa rukouksessa pyytäisivät häneltä sitä voimaa ja apua, jota kasvatuksessa tarvitaan. Parempi olisi myös, jos äänetön, mutta kuitenkin ilmeinen, kauvan kestävä suru näyttäisi lapselle, kuinka kipeästi hänen vikansa on koskenut äidin sydämeen, varsinkin sentähden, että vieraantuminen äidin sydämestä samalla on vieraantuminen Jumalasta. Mutta uskonnollista tunnetta ja sen yhteydessä virkistävää taivaankastetta puuttuu meiltä liian usein, syystä että äidit eivät ole muistaneet laskea tuota tunnetta totisena elämänsiemenenä jo lapsen kehtoon.
Pyhä Augustinus eli nuoruudessaan synneissä ja paheissa, ja hänen irstas elämänsä ja sisällinen epäsointuisuutensa olivat niin suuret, että parannus näytti miltei mahdottomalta. Hänen hurskas äitinsä, Monika, oli kovassa tuskassa kadotetun poikansa tähden sekä rukoili Jumalaa alinomaa, ja hänen murheensa ja kyyneleensä olivat lapsen sydämelle alituisena nuhtelevana kehoituksena. Ja erään hurskaan piispan sanat: "Mene kotiisi, se on mahdotonta, että poika, joka on maksanut niin paljon kyyneleitä, joutuisi kadotukseen" toteutuivat loistavalla tavalla.
Niin, meidänkin äitimme itkevät usein katkeria kyyneleitä lapsensa syntien tähden; mutta nämä kyyneleet juoksevat liian myöhään, niiden pisarat putoavat hedelmään eikä kukkaan, eivätkä tule siitä lähteestä, joka antaa elämän vettä ja puhdistaa tätä ja toista maailmaa varten.
Lasten leikkikaluista.
"Lapset osaavat leikkiessään tehdä kaikesta vaikka mitä: kepistä tulee pyssy, puukalikasta miekka, mytystä nukki ja joka sopesta tulee tupa". — Näitä Göthen sanoja lukiessani muistin erästä pientä poikaa, jolla vähän jälkeen joulun oli kokonainen armeija lyijysotamiehiä, koko lauma eläimiä, taloja, puita, kanuunoita ja taivas tiesi mitä kaikkia leikkikaluja; ja kuitenkin huokaillen sanoi minulle: "Minä tahtoisin saada sikarilaatikon!" — Kun hän sai semmoisen, jätti hän kaikki muut kalunsa, laatikon ohueista laidoista tehdäkseen pieniä pöytiä, rattaita ja muita kapineita. Tuo laatikko piti häntä työssä monta päivää.
Lasten mielikuvituksen voima on tyhjentymätön. Oman elämänsä kyllyyden he siirtävät luonnon esineisiin; he puhuttelevat nukkea, kiveä, kukkia, ja mitä he saavat käsiinsä, se heidän täytyy muuttaa ja muodostaa.
Sentähden on monien leikkikalujen ostaminen lapsille rahantuhlaamista, sillä ne kun ovat valmiita, eivät ne tyydytä heidän toimintohaluaan eikä kiihota heidän mielikuvitustaan. — Ainoastaan tehoisuus tekee iloiseksi ja onnelliseksi, sanoo saksalainen runoilija J. Paul, ja se koskee varsinkin lapsia. — Mutta rahantuhlaus on kuitenkin siinä pienin asia. Tärkeämpi on, että vanhemmat eivät sillä leikkikalujoukolla, jonka he tyhjentymättömällä hellyydellä hankkivat lapsilleen, suinkaan saa lasten halua asettumaan, vaan päinvastoin antavat himoille, nautinnonhalulle ja hajamielisyydelle suuren etusijan ja riistävät lapsilta onnelliseksi tekevän tunteen, estävät häntä iloitsemasta pienestäkin asiasta.
Lasten yhteiset leikit ovat luonnollisimmat ja kehittävät seurahalun ja sovun hyveitä. Yksinäiset pojat ja tytöt ovat senkintähden valitettavat, että niille harvemmin tarjotaan tätä sivistysvälikappaletta.