Jos väsymys tulee ja lepoa tarvitaan, käännä silloin heidän huomionsa luontoon. Terveillä lapsilla on aina silmä ja korva avoinna sille. Muurahaispesä, käen kukunta, harvinainen kukka, myrkyllinen kasvi, linnunpesä, karjalauma ruokalevolla, sisilisko tai käärme ovat kaikki esineitä, johon kelvollinen opettaja voi kiinnittää huomion. Luonnonriemut ovat vanhimmat, helpoimmat ja paraimmat. Jo David tunsi niitä ja sanoi: "Sinä ilahdutat minua, Herra, sinun teoissas, ja minä iloiten kerskaan sinun kättes töitä."
Lapsi, joka ei voi tuntea sitä iloa, ei enää ole oikea lapsi.
Kuta väsyneempänä lapsijoukkosi illalla palaa kotiin, kuta enemmän se itse on osannut valita ja määrätä huvituksensa, kuta enemmän vaivoja ja esteitä sillä on ollut voitettavana, sitä kauvemmin muisto tuosta kävelyretkestä kestää, sitä suurempi on halu sitä uudistamaan.
Kärsivällisyydestä.
Kärsivällisyys! Eräässä kasvatusopissa sitä kutsutaan "kasvattajan kaikkien hyveiden kruunuksi" ja lisätään: "mitä lapsista tulee, jos kärsivällisyys loppuu?"
Sentähden että kärsivällisyyttä niin usein puuttuu, kuuluu kouluissa niin usein pienokaisten valitushuutoja; sentähden pelkää ja vihaa niin moni lapsi opettajaansa ja koulua ja sentähden menettävät uskonnon lempeät opetukset elähyttävän voimansa ja putoavat okaiden ja ohdakkeiden joukkoon. Opettajan kärsivällisyyden puute tunkee kouluhuoneesta kotiin, aikaan saaden eripuraisuutta ja epäluuloa niiden välillä.
Minä toivoisin, että jokainen kasvatusoppi omistaisi kärsivällisyydelle oikein ytimekkään pykälän sekä että sen tärkeydestä opettajakokouksissamme yhä huomautettaisiin. Minusta näyttää kuin kaikellaiset muut esitelmät ottaisivat niissä niin paljon tilaa, että opettajatyön kasvattava puoli jää syrjään. Niinkutsuttu yleinen sivistys sulkee yhä kasvavine vaatimuksineen tien varsinaiselta ammattisivistykseltä.
Lapsen surut ovat tosin lyhyet, mutta kiivaammat kuin täyskasvuisten; lapsen kyyneleet kuivuvat pian, mutta jättävät kuitenkin sieluun syviä, pysyväisiä jälkiä, kun kärsimättömyys kovalla kädellä koskee siihen, suurentaen pienenkin vian ja luullen heikkoutta pahantapaisuudeksi. Kärsimättömyyden seurauksena on syyllisyyden tunne ja se lannistuttaa ja hämmentää, mutta kärsivällisyys ei jätä jälkeensä katumusta ja johtaa varmemmin päämaaliin kuin suuttumus ja kiivaus.
Mutta missä meidän tulee löytää kärsivällisyyttä ja missä sitä on? Sitä löytyy rakkaudessa ja itsensätuntemisessa. Edellinen kestää ja kärsii, jälkimmäinen opettaa meitä tarkastamaan sisällistä ihmistämme, omia puutteitamme ja vikojamme sekä johdattaa mieleemme omat lapsuudenaikamme. Sinä suutut ja menetät malttisi sentähden, että lapsesi eivät kylliksi nopeasti ymmärrä, mitä opetit, eivätkä tarkkuudella seuranneet sanojasi. Mutta olitko itse opetusaineen esittämisessä johdonmukainen, olitko opettaessasi selvä ja havaannollinen? Ja jos tosiaankin oppilaasi olivat tarkkaamattomia, etkö vaatinut liikaa heidän voimiinsa ja kestäväisyyteensä katsoen, etkö unohtanut luonnon voimaa ja ulkomaailman vaikutusta tai arvannut niitä liian pieniksi? Olitko itse kylliksi kiihottava ja huvittava opetuksessasi?
Siitä ei ole ensinkään pitkää aikaa kulunut kuin nuoret opettajamme itse olivat lapsuuden ijässä ja kuitenkin löydämme juuri niissä niin usein kärsimättömyyttä ja kaikkia sen kasvajaisia. Asettukaa, nuoret opettajat, mielikuvituksessanne uudestaan koulupenkille, ajatelkaa elävästi olevanne noiden pienokaisten sijalla, jotka istuvat edessänne ja jotka ikkunasta loistavan auringon tai puistossa visertävien lintujen tähden unohtavat lukemisensa. Onhan lapsi vielä suuressa määrin aistimien ja ulkomaailman vallan alla.