Johdonmukaisuus on kouluissamme sitä tarpeellisempi ja nyky-aikana sitä välttämättömämpi, koska sitä valitettavasti kodissa ja sen kasvatuksessa tavataan perin vähän, ja koska ajan henki usein on erittäin taipuvainen epäjohdonmukaisuuksiin. Minä tosin edellisessä sanoin rakkauden ja johdonmukaisuuden harvoin soveltuvan yhteen; mutta ne voivat ja niiden täytyy yhtyä, jos se, jota kutsutaan rakkaudeksi, on totinen, pyhä rakkaus, jommoisesta Vapahtaja, joka voi suuttuakin, antaa meille niin ylentävän esimerkin. Mutta ne eivät milloinkaan voi asua yhdessä siinä, missä rakkaus ei ole muuta kuin heikkoluontoisuutta tai turhamielisyyttä, joka lapsissa mielihyvällä ihailee vain omaa itseään. Sellainen väärä rakkaus on tähän aikaan muodin asia; sentähden opettajat syystä valittavatkin työnsä vaikenemista; mutta juuri sentähden meidän tulee tietää, mitä tarvitaan.
Tulin kerran erään koulun keskiluokkaan, jossa oli seitsemänkymmentä 10—12-vuotiasta poikaa. Opetustunnit loppuivat juuri, ja minulla ei ollut muuta tehtävää kuin pyytää nuorta opettajaa näyttämään minulle oppilaittensa kirjoitus- ja lasku-vihkoja. Hän teki niin ja minä näin, mitä harvoin olen nähnyt, mutta jota pitäisi saada nähdä joka koulussa. Ensiksi pisti silmiini se hämmästyttävä siisteys, jolla kaikki vihkot olivat verhotut samanvärisiin päällyksiin. Ei siinä löytynyt rasvapilkkuja eikä mustetahroja, kaikki oli sisältä ja ulkoa puhdasta ja siroa, ei koskaan kirjoitus ollut liian lähellä ylä- tai ala-riviä, ei näkynyt mitään vinoa tai kieroa, numerot olivat kuin sotamiehet riveissä, kaikki viivat eri pykälien alla olivat huolellisesti kuin viivottimella vedetyt, päällekirjoitukset olivat kuten tuleekin keskikohdalla, sanalla sanoen, kaikki teki lujassa järkähtämättömässä järjestyksessään ja tasasuhtaisuudessaan miellyttävän vaikutuksen. Olin suuresti tyytyväinen ja otin joitakuita pulpettien alla olevia kivitauluja, joihin lapset vastikään olivat kirjoittaneet. Siinäkin sama miellyttävä näky.
Kuinka terveellinen sellainen totuttaminen mahtaneekin olla lapsille koko heidän elinajakseen, oli ensimmäinen ajatukseni. Eiköhän ne ruumiinsakin suhteen ota noudattaakseen samaa järjestystä ja siisteyttä, ja eikö koulussa harjoitettu tapa vaikuta koulun lopetettuakin? Eikö se sieluunkin vaikuta terveellisesti, ja eikö näistä lapsista tule sielun ja ruumiin puolesta puhdasluonteisia, kelvollisia, säntillisiä ihmisiä?
Tuo nuori opettaja iloitsi ilmeisestä mieltymyksestäni ja vastasi lyhyesti kysymykseeni, miten hän oli menetellyt saavuttaakseen semmoisia tuloksia: "Minä en kertaakaan anna myötä, heidän täytyy tehdä niin; niin on kerran määrätty." Keskustelua jatkaessamme hän myönsi, että tämä totuttaminen alussa tuotti hänelle paljon vaivaa sekä että hän ainoastaan ankarimman johdonmukaisuuden avulla oli päässyt perille. Nyt lapset eivät enää tietäneetkään muuta ja tekivät tavallisesti erityisittä pakkokeinoitta hänen mielensä mukaan. Ei hän koskaan ollut sallinut edes pieniäkään laiminlyömisiä. Epäsiistejä, huonoja töitä oli hän aina rangaissut alasmuuttamisella tai määrännyt ne uudestaan tehtäviksi. Viimemainitut toimitettiin kouluviikon vapaina iltapäivinä hänen katsantonsa alla, ja alussa hänellä ei sentähden ollut ainoatakaan vapaata päivää. Viisi minuuttia enemmän, ja työ tulisi hyvin suoritetuksi, miksi ei siis näitä viisiä minuuttia käytettäisi? Sanelemisen hän toimitti niin, että lapset eivät tulleet pakotetuiksi kiireen tähden kirjoittamaan huonosti. Minä tahtoisin, että kaikilla opettajilla olisi tämän uutteran miehen johdonmukaisuus; — hedelmät eivät varmaankaan tulisi näkyviin ainoastaan kirjoitusvihkoissa!
Huono muisti ja sen ehkäseminen.
Opettajat valittavat paljon pienokaisten huonoa muistia ja sitä että he usein eivät huomenna tiedä, mitä tänään kuulivat ja oppivat. Ja kuitenkin on tosiasia, että lapsilla yleensä on erinomainen muisti, jota selvimmin todistaa se, että ne niin nopeasti oppivat äidinkieltään. Viime vuosikymmeninä on tosin moni koulumies liian paljon jättänyt huomioon ottamatta sitä viittausta, jonka luonto on meille tässä suhteessa antanut, sekä tahallansa laiminlyönyt muistin kehittämisen järjen kehityksen kustannuksella. Oli miten oli, se on ainakin varma, että nuorison huonoa muistia voidaan menestyksellä vastustaa ainoastaan kahdella tavalla. Huono muisti perustuu joko itse mielivaikutteiden riittämättömyyteen tai hajamielisyyteen. Kieli tuo seuraelämässä joka päivä ja joka hetki esiin joukon sanoja sekä niiden taivutuksen, ja koska tähän alituiseen toistamiseen yhtyy sanojen käyttäminen, niin unhottaminen tulee riittävästi estetyksi. Tällä annetaan koululle tärkeä osviitta. Toistaminen, erittäinkin käyttämisen muodossa, vaikka se opettajasta tuntuisikin ikävältä, on ensimmäinen pääkeino huonon muistin vastustamiseksi.
Hajamielisyyttä vastustaa ainoastaan harrastuksen herättäminen itse aineen suhteen. Jota enemmän opettaja ymmärtää herättää lapsissaan rakkautta asiaan sitä suurempi mestari hän on ja sitä vähemmän hänen tarvitsee valittaa oppilaiden huonoa muistia. Mieliaineiden suhteen on kaikilla ihmisillä hyvä muisti. Olen tuntenut kukkasystäviä, jotka eivät ole oppineet sanaakaan latinan kieltä ja jotka kuitenkin tarkkaan muistivat ja sujuvasti lausuivat lemmikkiensä vaikeat muukalaiset nimet. Siihen oli perustuksena taipumus aineesen. Ilman tarkkaavaisuutta ei ole mitään muistia: mutta missä harrastusta löytyy, siinä on myös tarkkaavaisuutta. Jos ei saada harrastusta itse aineesta ja sen käsittelemisestä, niin se täytyy saada esiin rakkaudesta opettajan persoonallisuuteen tai kunnianhimoa kiihottamalla. Rakkaus vaikuttaa aina varmimmin, sillä se tekee vaikean helpoksi, eikä kukaan unohda sitä, mitä hän rakastaa.
Opettajien arvostelu lasten luonnon lahjoista.
Tiedättekö, mitä ihmisistä voi tulla, ja että suurimmat henget usein ovat ahkeruudellaan kohonneet alhaisesta tilasta? Köyhyys on se suuri veljeskunta, josta kaikkina aikoina ihmiskunnan hyväntekijät ovat lähteneet, ja aina kuin tuo suuri kasvattaja tähtien tuolla puolen tahtoo vaikuttaa kansoihin, niin hän vielä nytkin usein valitsee voimakkaat välikappaleensa alhaisista kansankerroksista, kuten kerran Vapahtajakin valitsi opetuslapsensa köyhistä kalastajista. Tiedätkö sinä köyhien ja alhaisten opettajana, mitä Jumala ehkä aikoo toimittaa heidän kauttansa, ja oletkohan ajatellut, että sinunkin hiljaisesta kyläkoulustasi voi esiintyä henki, joka vielä täyttää maailman nimensä maineella? Ne sanat ja opetukset, jotka virtaavat huuliltasi, ovat yhtä vähän vallassasi kuin heitetyt kivet, etkä sinä tiedä, minkä kai'un ne herättävät ja mitä vaikuttimia ne antavat! Mikä opettaja sinä olisit, jos voisit halveksia näitä pienokaisia ja unohtaisit, että ne kaikki ovat Kristuksen lunastamia ja määrätyt taivaan kansalaisiksi ja autuuden perillisiksi sekä että heille kasteessa on annettu lahja, suurempi arvoinen kuin kruunut?
Kuinka moni lapsi jo liekin joutunut vanhempainsa ja opettajiensa halveksittavaksi? Kuinka moni luultu pöllöpää on myöhemmin valaissut maailmaa, kuinka monesta näennäisesti uppiniskaisesta ja huonotapaisesta pojasta on sittemmin tullut jalo, hyödyllinen ihminen! Tässäkin sopii käyttää Raamatun sanoja: "Älkää tuomitko, niin teitä ei tuomita!" Kuinka moni lapsi todellisuudessa tulee semmoiseksi kuin hän kerran kasvattajansa mielikuvituksessa oli, vain sentähden että häntä arvosteltiin väärin ja kohdeltiin ennakolta saatujen mielipiteiden mukaan. Vanhassa kertomuksessa uskoo eräs ihminen lopuksi itse olevansa kuollut, koska kaikki muut pitävät häntä kuolleena ja säikähdyksissään pakenevat häntä. Myös henkinenkin kuolema esiintyy usein siellä, missä sitä ennen aikojaan kuvataan, ja jos koko maailma sanoo sinulle, että olet heikko raukka, ja kohtelee sinua sen mukaan, niin ei ole kummallista, jos voima ja itseesi luottaminen häviävät ja viimein epäröivät tekosi näyttävät antavan tukea tuolle luulolle. Sentähden aina koski sydämeeni tarkastuksissa kuullessani opettajan sanovan yksityisiä oppilaita kykenemättömiksi ja synnynnäisiksi pöllöpäiksi, joille ei mitään voinut.