Ei mikään ole helpompaa, mutta ei mikään vaarallisempaakaan, kuin vieraantuminen kutsumuksestaan. Jos vain saamme sen käsityksen, että asemaamme katsoen oikeastaan olemme liian hyviä, niin vieraantuminen on valmis. Opettajaakin lähenee kiusaaja käärmeen muodossa ja kuiskaa hänen korvaansa, että hän kyvyllään, tiedoillaan, kauniilla käsi-alallaan tai äänellään voisi päästä johonkin parempaan toimeen sekä että moni, jolla ei ole suurempia tietoja ja taitoja kuin hänelläkään, on korkeammissa viroissa ja arvoissa. Jos semmoinen ajatus kerran on tullut sydämeen, alussa hyvin hiljaa ja ainoastaan kiusallisina hetkinä, silloin se pian kasvaa ja juurtuu yhtä syvään kuin pahin rikkaruoho. Jos nyt opettajalla on tuttavia, jotka suojelevat tuota rikkaruohoa, sen sijaan että vakavilla sanoilla hävittäisivät sen, niin se kasvaa päivä päivältä ja valtaa koko sielun yölläkin. Silloin syntyy kauhea tila, että vihaa kutsumustaan, jota kuitenkin tulisi rakastaa, että kiroaa sitä hetkeä, jolloin päätti antautua opettajatoimeen, että vastenmielisesti astuu lapsijoukkoon ja inholla suorittaa tehtävänsä. Niin, tämä tila on kauhea, mutta vielä kauheampaa on, että moni vaalii sitä helmalapsenaan ja epäterveellisellä himolla hakee kaikkia, joka voi sitä enentää. Siihen tulee lisäksi, että jokainen "näytteleminen", joka pääasiallisesti on siinä, että ei antaudu jonkun toimen, mielipiteen tai ajansuunnan palvelukseen sydämestään, vaan ainoastaan pakosta, turmelee ruumiin terveyden, se kun hävittää ei ainoastaan siveellisen vaan myös ruumiillisen tasapainon. Näyttelijät harvoin elävät kauvan.
Löytyykö semmoisesta tilasta mitään parannuskeinoa? Semmoinen löytyy, Jumalan kiitos, mutta vain yksi ainoa, ja sitä ei saa käyttää vain puoleksi, vaan täydellä alttiiksi antavaisuudella. Tämä keino on opettajatoimen uskollinen käsitys ja hoito. Tällä käsityksellä voitamme itsemme ja maailman ja löydämme tuon hiljaisen hilpeyden, tuon olemisen ja toimimisen virkistävän rauhan, jota eivät Egyptin lihapadat, eivätkä koko maailman valtakunnat loistoilleen voi hämmentää. Tällä käsityksellä väitän rohkeasti: Ei kukaan ole liian hyvä opettajaksi, mutta usein kyllä ovat ne, jotka pitävät itsiään paraimpina, liian huonoja siksi. Ellei minulla olisi semmoista käsitystä opettajakutsumuksesta, niin kyllä yhtyisin noihin pakanoiden sanoihin: "Qvem dii odere paedagogum fecere", se on: "Ketä jumalat vihaavat, sen he tekevät opettajaksi!"
Koulun vaikutus.
Göthe sanoo: Itse Pallaskaan (kreikkalaisten viisauden jumalatar) ei saa kunniaa kasvatustoimestaan; lopuksi ihmiset kuitenkin toimivat omalla tavallaan, ikään kuin eivät olisi saaneet mitään kasvatusta.
Tuohan kuuluu joltakin, ja koulun vastustajat käyttävät samankaltaisia lauseita todistaakseen meille, että koulukasvatus sekä kokonaisuudessaan että yksityiskohdissa on haave sekä että vain herkkäuskoinen haaveilija voi toivoa siitä ihmisolojen parannusta.
Maailman ja historian tarkastaminen todistaa kuitenkin, että ei mikään kelpo hengen synnyttämä ja innostuksen kehittämä, suuri kasvatusaate ole ollut vaikuttamatta ihmiskunnan olojen muodostamiseen, vaan päinvastoin aina on kuvastunut jokaisen vuosisadan mielenlaadussa, tavoissa ja te'oissa. Eikö kristinuskokin ole ja tule pysymään kasvatusoppina ja kasvatustoimena?
Tässä tulee vain kysymykseen, että emme ota käsitteitä "koulu" ja "opettaja" liian ahtaassa ja ahdasmielisessä merkityksessä, emmekä pidä koulun tarkoituksena ainoastaan määrättyjen mielipiteiden ja periaatteiden levittämistä. Sen tulee myös opettaa ihmistä torjumaan luotaan turmiollisia, vaikka viehättäviäkin oppeja, ja varustaa hänet sillä siveellisellä voimalla, jota tarvitaan käärmeen pään rikki polkemiseen, käärmeen, joka vieläkin sanoo: "Te tulette Jumalan kaltaisiksi!"
Erilaisuus köyhien ja rikkaiden lasten kasvatuksessa.
Jos on totta, että kasvatuksen ei tulee pitää silmällä ainoastaan ihmisen yksilöllistä oikeutta, vaan myös hänen suhdettaan koko ihmiskuntaan, niin kasvattajan päätehtäviä on kasvattinsa totuttaminen itsensä kieltämiseen, sillä ilman sitä on koko yhteiselämä valhetta. Kansan lapset eriävät tässä suhteessa peräti varakkaiden, rikkaiden ja ylhäisten lapsista. Sillä välin kun kansan lapsi jo aikaisin saa tottua itsensä kieltämiseen, koska vanhempain olot pakottavat siihen sekä jo aikaisin heikoilla voimillaan perheessä palvelemaan ja ansaitsemaan, elää ylhäisemmän säädyn lapsi täydessä vakuutuksessa erikoisasemastaan ja sinä keskipisteenä, jota monet auttajat ympäröivät. Häneltä ei vaadita muuta, kuin että hän kehittyy vapaasti ja huvittelee; kaikellaiset leikkikalut koristavat iloista lastenkamaria; ei kukaan pyydä, melkein kaikki vain antavat, ja lyhyitä opetustunteja seuraa lepo, huvitukset ja miellyttävä vaihtelu.
Tarvitseeko, näin ollen, vielä selittää, että siinä, missä itsensä kieltäminen ja sen ohessa velvollisuus ihmiskuntaa kohtaan voittaa yksilön oikeuden, terveellinen tasapaino tulee häirityksi yhtäpaljon, kuin siinä, missä yksilö voimallisemmin astuu esiin ja vain pyytää, antamatta mitään takaisin?