»No mutta isä!»
»Niin, poikaseni, voit loukkaantua niin paljon kuin haluat: minä puhun kokemuksesta. Miten usein olen kiistellyt äidin kanssa raha-asioista! Aluksi sellaista ei tapahtunut koskaan, mutta sittemmin sattui useastikin!…»
»Äiti ei ymmärrä numeroista mitään ja hän on huolimaton. Hän löytää aina rahaa lipastostaan.»
»Niin, kyllä minä sen tiedän: ennen aikaan hän löysi aina jos jotakin lipastostaan. Erinomaista, että hän yhä edelleenkin tekee tuollaisia löytöjä. Rahan vuoksi me emme kuitenkaan koskaan olisi eronneet. Jollei tuo kirottu Trevelley olisi tullut väliin, niin me ehkä vieläkin… Mutta kun äiti kerran rakastuu johonkuhun, niin… Älkäämme puhuko siitä… Katsokaahan, tämän kuvanhan te tunnette. Eikö se ole ihastuttava, Elly? Niin, sellaiselta hän näytti. En ole koskaan voinut unohtaa häntä. En ole koskaan rakastanut ketään muuta. Nyt minä olen vanha, lapset, mutta… mutta luulenpa, että yhä vieläkin pidän hänestä… Joskus tuumin, että kaikki on ohitse ja lopussa; ja sittenkin, joskus, niin vanha kuin olenkin, kärsin yhä siitä ja olen onneton… Luulenpa että rakastan yhä vieläkin häntä… Ja jos äiti olisi ollut toisen luontoinen eikä olisi kohdannut Trevelleyä… Mutta siinä on niin monta 'muttaa'… Ja jollei hän olisi kohdannut Trevelleyä, niin hän olisi kuitenkin kohdannut Steynin… Hän olisi aina kohdannut jonkun… Kuulehan Elly, kaada kahvia kuppeihin. Tahdotko chartreusea vai benedictinea? Ja jääkää vielä juttelemaan hetkeksi. Ei vanhoista asioista: vaan uusista, nuorista asioista; teistä itsestänne, suunnitelmistanne, Italiasta… Ei ole vielä myöhä; tuskin puolikymmenen… Mutta tietysti, te olette niin äsken naineet… No niin, minä saatan teidät hotelliin… Kävelemmekö? Matka ei ole pitkä… Sallikaa vanhan isänne saattaa teidät hotelliin ja antaa teille yösuudelma ja toivottaa teille onnea, kaikkea mahdollista onnea… rakkaat lapseni!»
KOLMASTOISTA LUKU.
He olivat nyt olleet joitakin päiviä Parisissa; ja Elly, joka oli Parisissa ensi kertaa, oli ihastuksissaan. Louvre, Cluny, katuelämä, teatterit iltasin haihduttivat miltei Thérèse tädin hänen mielestään.
»Oi, ei mennä hänen luokseen!» sanoi Lot eräänä aamuna, kun he kävelivät bulevardeilla. »Ehkäpä hän ei edes tiedä, keitä me olemme.»
Elly tunsi omantunnonvaivoja:
»Hän kirjoitti minulle hyvin ystävällisen kirjeen kihlaukseni johdosta ja antoi meille häälahjan. Kyllä hän tietää varsin hyvin, Lot, keitä me olemme.»
»Mutta hän ei tiedä, että me olemme Parisissa. Ei huolita lähteä hänen luokseen. Thérèse täti; en ole nähnyt häntä vuosikausiin, mutta muistan hänet kauan sitten… äidin mennessä viimeksi naimisiin. Olin silloin kahdeksantoista-vuotias poika. Thérèse täti oli silloin varmaankin neljänkymmenenkahdeksan. Kaunis nainen. Hän oli vieläkin enemmän isoäidin näköinen kuin äiti on: hän oli yhtä ylhäinen ja komea ja majesteetillinen kuin isoäiti vanhoissa valokuvissaan tai kuin hän vieläkin on istuessaan valtaistuimellaan… Hän teki aina minuun valtavan vaikutuksen… Erittäin solakka ja kaunis ja komea hän oli… tyyni ja rauhallinen, erikoinen koko olennoltaan, suloinen hymy huulilla.»