»Mona Lisan hymy…»
»Mona Lisan hymy», toisti Lot hymyillen vaimolleen, joka oli niin ihastunut Parisiin. »Mutta asiasta toiseen, Elly… Milon Venus: en voinut sanoa sitä sinulle katsellessamme sitä, koska olit tuollaisen äänettömän hurmion vallassa, mutta… mutta kun en ollut nähnyt sitä niin pitkään aikaan, niin tuntui se minusta suorastaan pettymykseltä. Ajattelehan…»
»Mitä sitten, Lot?»
»Minusta se oli vanhentunut!»
»No mutta, Lot!…»
»Vakuutan sinulle, minusta se oli vanhentunut! Kaikkiko siis vanhentuu, vanhenevatko kuolemattomatkin? Muistan sen sellaisena kuin se oli ennen: levollisena, tyynenä, vaikuttavana, valkoisena kuin lumi huolimatta katkotuista jäsenistään, loistavaa tummanpunaista samettitaustaa vasten. Tällä kertaa se ei mielestäni ollut enää yhtä vaikuttava, ei yhtä lumenvalkoinen; se näytti liiaksi rammalta; eikä samettitausta ollut enää loistava. Kaikki oli vanhentunut ja himmennyt ja minä olin mieleltäni kovin masentunut ja alakuloinen… Suoraan sanoen sitä pitäisi puhdistaa jonakuna päivänä ja samettiverho olisi uudistettava; sitten, kun sattuisi olemaan aurinkoinen päivä ja minä itse hyvällä tuulella, se voisi näyttää minusta taaskin kirkkaalta ja lumenvalkoiselta. Mutta, sellaisena kuin nyt sen näin, näytti se minusta vanhentuneelta; ja se teki minuun ikävän vaikutuksen. Se saattoi minut pahalle tuulelle kokonaiseksi tunniksi, vaikken antanut sinun huomata mitään… Muuten, Parisi on mielestäni muutenkin kovasti vanhentunut: se on likainen, vanhanaikuinen, pikkukaupunkimainen; oikea sekasotku yhteenkasattuja kortteleita ja pikkukaupunkeja; ja kerrassaan samanlainen kuin viisitoistakin vuotta sitten, ainoastaan vanhempi, rumempi ja vanhanaikuisempi. Katsohan! Tuo pahvinen kananpoikakyltti tuossa» — he olivat Avenue de l'Opéra-kadulla — »on pyörinyt vartaansa varassa rasvan tippuessa siitä: Elly, tuo kananpoika on jo pyörinyt viisitoista vuotta! Ja eilen illalla Théåtre Français'ssa tulin pahalle mielelle aivan kuin seisoessani Milon Venuksen edessä. Théâtre-Français on tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi mahtipontisine lausumatapoineen, että tuumin mielessäni. 'Oliko se aina näin vanha, vai tuntuuko se vain vanhalta siksi, että itse olen vanhempi?'…»
»Mutta Thérèse täti…»
»Tahdotko todellakin lähteä hänen luokseen… Totta tosiaan, parasta olisi olla menemättä. Hänkin on vanhentunut; ja mitä me merkitsemme hänelle?… Me liikumme yhä… Minäkin olen vielä nuori, eikö totta?… Ethän pidä minua liian vanhana, elämään kyllästyneenä miehenäsi?… Italiassa me löydämme oikean ilon…»
»Siellä kaikki on vieläkin vanhempaa!»
»Niin, mutta siellä ei mikään vanhene. Siellä kaikki on menneisyyttä. Se on todellista menneisyyttä ja siksi se on niin rauhoittavaa. Siellä kaikki on kuollutta.»