»Mutta itse maa on varmaankin elävä?… Uudenaikainen elämä kulkee eteenpäin?…»
»Siitä minä en välitä. Minä en näe siellä muuta kuin menneisyyttä; ja se on niin kaunis, rauhallisen kuollut. Se ei tee mieltäni alakuloiseksi. Mieleni käy haikeaksi nähdessäni vanhoja ihmisiä ja vanhoja esineitä, jotka yhä ovat elossa, mutta hirvittävän vanhat, ja jotka vähitellen, aste asteelta kulkevat ohitsemme; mutta esineet, jotka ovat rauhallisen kuolleet ja niin sanomattoman kauniit kuin kaikki Italiassa, eivät tee minua alakuloiseksi: ne rauhoittavat mieltäni ja herättävät ihailuani kaikkea sitä kohtaan, mikä kerran oli niin ihanan elävää ja yhä on niin kaunista kuolleenakin. Parisi tekee mieleni haikeaksi, koska kaupunki on kuoleva, samoinkuin koko Ranskakin; Rooma virkistää minua: kaupunki, se osa, jonka minä siitä näen, on kuollut; ja minä tunnen itseni siinä nuoreksi ja eläväksi; ja se ilahduttaa minua, tuottaa minulle itsekästä iloa samalla kun ihailen kuollutta, rauhallista kauneutta.»
»Se tulee siis olemaan ensi kirjoitelmasi aiheena.»
»Nyt sinä alat opettaa! Jollen saa puhua ilman että minua syytetään kirjoittamisesta… niin pidän suuni kiinni.»
»Älä ole niin ärtyinen… Mitä teemme nyt Thérèse tädille?»
»Emme me mene… Kas, kun puhuu pahasta! Hyvä Jumala, miten pieni
Parisi on! Kylä pahanen!»
»Mikäs nyt, Lot?»
»Tuolla on Theo! Theo van der Staff!»
»Theo, Thérèse tädin poikako?»
»Niin. Halloo, Theo! Mitä kuuluu?… Miten hassua, että meidän piti tavata sinut!…»