»Hoh!» huokasi Theo. »Olen täyttänyt taaskin pojan velvollisuudet muutamiksi kuukausiksi.»

»Minä en voisi sitä tehdä», mutisi Lot. »Aivan yksinkertaisesti en voisi.»

Elly ei sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja hän tuijotti eteensä. Hän ymmärsi, että ihminen saattoi uhrautua toisen tähden ja pyhittää elämänsä kutsumukselleen; ja vaikka hän käsittikin sen toisin, kun hänestä itsestään oli kysymys, niin ymmärsi hän sen sittenkin.

»Ja nyt me lähdemme syömään hummeria!» huudahti Theo.

Ja huutaessaan ajuria näytti siltä, kuin hänen lihava ruumiinsa olisi saanut uutta eloa vain sen johdosta, että hän hengitti jälleen raitista, vapaata ilmaa.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Yöllisessä pikajunassa istui nuori nainen mietteihinsä vajonneena. Lot nukkui, vaippa yllään, vaunun nurkassa, mutta nuorikko ei saanut unesta kiinni, sillä syystuuli vinkui ulkona; ja niinpä hän istui hiljaa nurkassaan ajatuksiinsa vajonneena. Hän oli nyt luovuttanut elämänsä toiselle ja toivoi onnea. Hän toivoi, että hänellä olisi kutsumus ja tilaisuus uhrautumiseen. Se oli onnea; muunlaista ei ollut olemassa; ja Thérèse täti oli oikeassa, joskin hän, Elly, käsitti uhrautumisen, onnen ja kutsumuksen niin toisenlaiseksi. Hän tarvitsi enemmän kuin tunnetta, aatetta; hän tarvitsi ennen kaikkea toimintaa. Samoin kuin hän aina oli ollut toimintahaluinen, joskin se aluksi oli kohdistunut vain tennispeliin — ja myöhemmin kuvanveistoon ja lopulta tarpeeseen pukea oma surunsa sanoiksi ja luovuttaa se kustantajalle — niin hän nytkin tahtoi uhrautua työlle, ainakin yhteistyölle. Hän katsoi kaihoten Lot'hon ja tunsi, että hän rakasti häntä, joskin toisella tavalla kuin mitä hän ennen oli rakastanut. Hän rakasti Lot'ta vähemmän oman itsensä vuoksi kuin aikaisemmin ollessaan rakastunut, rakasti Lot'ta enemmän hänen itsensä vuoksi, voidakseen yllyttää häntä suuriin tekoihin. Se oli kaikki hyvin hämärää, mutta hänen tunteessaan oli kunnianhimoa, rakkaudesta johtuvaa kunnianhimoa, joka kohdistui Lot'hon. Mikä vahinko, että Lot hukkasi kykynsä pieniin kirjoitelmiin ja kevyihin artikkeleihin. Ne olivat, samoinkuin hänen keskustelutaitonsakin, huvittavia, vaan ei vakuuttavia; ja hän kykeni kirjoittamaan paljon paremminkin. Ehkäpä romaanin kirjoittaminenkaan ei ollut mitään suurta; kirjoittaminen saattoi ehkä kylläkin olla suurta, vaikkei romaanin kirjoittaminen. Mutta minkä sitten? Hän tuumi, keksimättä sitä kuitenkaan, mutta hän tiesi varmaan — tai luuli ainakin tietävänsä — että hän keksisi sen vielä ja saisi Lot'n kohoamaan… Niin, onnellisia he tulisivat olemaan ja olisivat yhä edelleen onnellisia… Italiassa, siellä hän pääsisi siitä selvyyteen. Se löytyi ehkä menneisyydestä, historiasta; entisajan muistot, nuo kauniit, jalot muistomerkit, jotka olivat kuolleet, mutta silti kauniit, ne hänelle sen paljastaisivat… Miksikä hänen mielensä oli siis niin apea? Vai oliko se vain sitä samaa alakuloisuutta, jota hän aina oli hämärästi tuntenut, ja joka oli sairautta, joka lamasi hänen toimintakykyään ja katkaisi hänen äänensä soinnun: alakuloisuutta, joka oli painanut leimansa häneen, orpoon, yksinäiseen lapseen, jonka nuoruus oli kulunut niin ilottomasti vanhan miehen suuressa talossa. Isoisä oli aina ollut ystävällinen ja isällisen hellä hänelle; mutta hän oli kovin vanha, ja Elly oli tuntenut hänen vanhuutensa painostavan itseään. Aina hänen ympärillään oli ollut vanhoja ihmisiä, niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa taaksepäin; hän muisti isoäiti Dercksz'in ja tohtori Roelofsz'in: hän muisti heidät vanhoina aina varhaisimmasta lapsuudestaan saakka. Lot'kin — siltä Ellystä tuntui — joskin miehen elämä, joka matkusti ja liikkui paikasta toiseen, oli toinen kuin tytön, joka istui kotona — Lot'kin oli tuntenut häntä ympäröivän vanhuuden painostusta; ja siinä epäilemättä oli syy siihen, miksikä vanhenemisen pelko oli kehittynyt hänessä jonkunmoiseksi hermostuneeksi kauhuksi. Stefanie täti ja enot Haagissa olivat vanhoja, ja heidän ystävänsä ja tuttavansa olivat kuolleet, ja he kulkivat yksin ja vailla omia aikalaisiaan tässä kaupungissa, edestakaisin katuja pitkin, joiden varsilla heidän talonsa sijaitsivat… Se oli niin kovin haikeaa ja kurjaa; se teki mielen alakuloiseksi; tuo alakuloisuus oli turmellut Ellyn koko nuoruuden… Hän oli kadottanut kaikki tyttöystävänsä. Hän ei tavannut enää tennisklubin tyttöjä; akatemia-tovereitaan hän töin tuskin tervehti kiireisellä päännyokkäyksellä kulkiessaan heidän ohitseen kadulla. Onnettoman kihlauksensa jälkeen hän oli vetäytynyt enemmän erilleen muista, vain Lot'in seurassa hän oli alituisesti, käveli hänen kanssaan, keskusteli hänen kanssaan; Lot'kin oli yksinäinen Haagissa, vailla ystäviä: hänellä oli enemmän ystäviä Italiassa, niin hän väitti… Miten omituista, että ikuinen yksinäisyyden ja kuoleman tunne ympäröi heitä molempia! Ei ystäviä eikä tuttavia niinkuin muilla ihmisillä ja muilla perheillä. Varmaankin se johtui näiden kahden äärettömän vanhan ihmisen painostuksesta; hän ei keksinyt sille muuta selitystä, mutta hän tuumi että siinä piili jotain muutakin, jota hän ei tiennyt, mutta joka siitä huolimatta oli olemassa painostaen häntä ja pitäen muut ihmiset loitolla; jotain hämärää, nykyään jo häipynyttä, joka ympäröi tuota vanhaa miestä ja vanhaa naista ja kietoi kaikki muutkin — vanhan naisen lapset ja vanhan miehen lapsenlapsen — jonkunmoiseen hämärään, jota tosin ei voinut sanoin selittää, mutta joka tuntui niin selvästi, että ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä tarttuakseen siihen kiinni…

Tuo kaikki oli kovin epämääräistä ja hämärää, sitä oli aivan mahdoton selvästi ajatellakaan; se oli vain jokin jäätävä tunne, joka tuntui ilmassa, ei mitään muuta; mutta joskus se salpasi hänen hengityksensä, pilasi hänen nuoruudenilonsa, esti häntä nopeasti kulkemasta ja puhumasta ääneen: kun hän teki sitä, tapahtui se vain pakosta. Ja hän tiesi, että Lot'lla oli sama tunne: Elly oli käsittänyt sen parista, kolmesta hämärästä sanasta ja pikemmin vain näiden sanojen hengestä kuin itse sanoista; ja hän oli sen johdosta tuntenut suurta sielunsympatiiaa Lot'ta kohtaan. Lot oli omituinen mies, tuumi Elly katsellessaan häntä hänen nukkuessansa. Ulkomuodoltaan sekä ulkonaiselta olemukseltaan ja tavoiltaan hän oli vielä aivan nuori poika, suorastaan lapsi joskus, hän tuumi, ja lapsellisuutensa rinnalla hänen mielensä oli vapaa kaikista turhista kuvitteluista, mikä useinkin todisti älyllisyyttä, vaan ei silti tehnyt vakavaa vaikutusta; tämän ulkokuoren alla piili pehmeyttä, sangen suuri määrä itsekkäisyyttä, itseensä kohdistunutta hermostunutta aprikoimista, sekä jotain, mikä teki miltei luonteenlujuuden vaikutuksen hänen seurustellessaan äitinsä kanssa, sillä hän yksin saattoi tulla toimeen hänen kanssaan. Tämän luonteenlaadun ohella hänellä oli luonnonlahjoja, joihin hän ei itse pannut mitään arvoa, joskin työnteko oli hänelle välttämätöntä. Hänen luonteessaan ilmeni suuria ristiriitaisuuksia, vakavuutta ja lapsellisuutta, tunteellisuutta ja välinpitämättömyyttä, miehuutta ja heikkoutta suuremmassa määrässä kuin mitä Elly kenessäkään muussa miehessä oli nähnyt. Hän oli ylpeämpi vaaleasta tukastaan kuin kyvykkäisyydestään, joskin hän oli siitäkin ylpeä; ja jos joku kehui hänen kaulahuiviaan, tuotti se hänelle enemmän iloa kuin jos hänen kirjoituksiaan ylistettiin. Ja tätä lasta, tätä poikaa, tätä miestä Elly rakasti; hän myönsi, että se oli omituista, kun hän ajatteli sitä, mutta hän rakasti häntä ja oli onnellinen vain ollessaan hänen kanssaan.

Lot heräsi, kysyi, miksikä Elly ei nukkunut ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Väsyneenä junan ratinaan ja omiin ajatuksiinsa hän nukahti; ja Lot katseli harmaata sarastusta, joka levisi värittömien ja kylmien peltojen yli heidän sivuuttaessaan Lyons'in. Hän ikävöi merta, sinistä taivasta, kuumuutta, kaikkea, mikä oli nuorta ja eloisaa: etelä-Ranskaa, Rivieraa ja sitten Italiaa, yhdessä Ellyn kanssa. Hän oli antanut elämänsä toiselle ja toivoi onnea, onnea voidessaan jakaa ajatuksensa ja olemuksensa toisen kanssa, koska yksinäisyys synnyttää alakuloisuutta ja tuo useammin mieleen asteettaisen näivenemisemme…

»Elly on ihastuttava», tuumi Lot katsellessaan häntä siinä kun hän nukkui painautuneena hänen rintaansa vasten; ja hän voitti halunsa suudella häntä juuri kun hän oli vaipunut uneen. »Hän on ihastuttava ja hänellä on hieno taiteellinen aisti. Minun täytyy kehottaa häntä taas muovailemaan… tai kirjoittamaan jotakin: hänellä on kykyä kumpaiseenkin. Hänen kirjansa oli aika soma, vaikka se on kovin subjektiivinen ja liiaksi naisellinen. Siinä on paljon sellaista, mikä on hyvää elämässä, vaikka elämä ei ole muuta kuin ylimenoa, joka ei merkitse paljon tässä mädänneessä maailmassa. Toisenlaistakin elämää täytynee olla ja muunlaisia maailmoita. Aika on koittava, jolloin ei ole enää ruumiillista kärsimystä, korkeintaan vain henkistä tuskaa. Sitten kaikki ruumiillinen kärsimys on kadonnut… Ja sittenkin tämä mainen elämä on ihastuttava… jos hetkeksi vain unohdamme kaiken pahuuden. Lumouksen aika koittaa jokaiselle: minun aikani on nyt tullut. Jospa se vain pysyisi tällaisena; mutta sitä se ei tee. Kaikki muuttuu… Parasta olla sitä ajattelematta, vaan tehdä sen sijaan työtä: parasta tehdä työtä matkallakin ollessa. Se olisi Ellylle mieleen. Firenzessä Medicit; Roomassa koko paavivalta… En tiedä, kummanko niistä valitsisin: toinen on valittava. Mutta siinä on niin paljon, paljon… Tokkopa osaisin kirjoittaa sivistyshistorian?… Vihaan muistiinpanojen keräämistä: kaikkia noita pieniä paperipalasia… Jollen voi nähdä kaikkea edessäni, selvänä kuvana, niin ei siitä ole mihinkään. En osaa tehdä tutkimuksia: minun täytyy nähdä, tuntea, ihailla tai kammota. Jollen voi sitä, niin ei siitä ole mihinkään. Kirjoitelmien sepittäminen on minun vahvin puoleni. Sana on kuin perhonen: se on tavoiteltava kevyesti siivistään… ja annettava sen taas lentää… Vakavat historiaa ja taidetta käsittelevät kirjat ovat kuin lihavia kovakuoriaisia, jotka ryömivät pitkin tietä… Kas! Se ei ollut niinkään tyhmä ajatus. Voin käyttää sitä kerran jossakin kirjoituksessani: perhonen liiteli ilmassa… ja kömpelö kovakuoriainen…»