He lähestyivät Marseilles'ia; Nizzaan he saapuisivat kello kaksi iltapäivällä…
VIIDESTOISTA LUKU.
Lot oli tilannut makuuhuoneen Hôtel de Luxembourgissa ja kirjoittanut sisarelleen Ottilielle. Saapuessaan perille oli heidän huoneessaan vastassa punainen ruusukimppu. Oli lokakuu; ikkunat olivat avoinna; ja meri kimmelsi metallintummana auringon sinipunertavassa valossa ja väreili nousevan mistraltuulen äkäisistä puuskista.
He ottivat kylvyn, söivät aamiaista huoneessaan ja tunsivat hiukan väsymystä matkan jälkeen; ja ruusujen tuoksu, auringon kirkkaus, taivaan syvä sini ja meren yhä yltyvä valkea vaahto hurmasi heitä kumpaistakin. Tomaattisalaatti ja turkinpippuri loistivat punakeltaisina kananpaistin keskellä pöydällä; ja sampanja helmeili heidän laseissansa. Tuuli kiihtyi voimakkaiksi puuskiksi ja väkivaltaisin, kiivain hyväilyin se puhalsi pois kaiken usvan, jota näkyi vielä siellä täällä. Aurinko paahtoi ikäänkuin sen säteet olisivat virranneet kultaisesta räystäästä turkoosinsiniseltä taivaalta.
He istuivat rinnatusten, hurmaantuneina tähän kaikkeen, ja söivät ja joivat ääneti. Heidän ylitsensä levisi rauhan tunne, johon sekaantui jonkunmoista voimattomuutta, ikäänkuin he olisivat tahtoneet kokonaan antautua elämänvoimien valtaan, jotka olivat niin väkivaltaiset, niin kiihkeät ja niin loistavan kultaiset ja kiihottavan punaiset.
Ovelle kolkutettiin; ja naisen pää, suuren mustan hatun puitteissa, ilmestyi avonaiseen oveen:
»Saanko tulla sisään?»
»Ottilie!» huudahti Lot hypäten pystyyn. »Astu sisään, astu sisään!»
Hän tuli huoneeseen:
»Tervetuloa! Tervetuloa Nizzaan! En ole nähnyt sinua vuosikausiin, Lot! Elly, siskoseni, tervetuloa!… Niin, minä lähetin ruusut. Olen niin iloinen, että kirjoitit minulle… ja että tahdot tavata minua ja että vaimosi on niin…»