»Ei, me emme mene naimisiin.»
»Miksikä ette?…»
»Onko hän varma?»
»Mutta sinähän sanot, että hän rakastaa sinua.»
»Niin, mutta onko hän varma? Ei, sitä hän ei ole. Me olemme onnelliset yhdessä, hyvin onnelliset. Hän tahtoisi naida minut. Mutta onko hän aivan varma? Ei, sitä hän ei ole? Hän ei ole varma: minä tiedän varmaan, ettei hän ole varma… Miksikä me sitoisimme itsemme laillisilla siteillä? Jos saan lapsen hänen kanssaan, niin olen hyvin onnellinen ja minusta tulee hyvä äiti lapselleni. Mutta miksikä laillisia siteitä?… Aldo ei ole varma, miten onnellinen hän liekään. Hän on kahta vuotta minua vanhempi. Kuka tietää, mikä odottaa häntä huomenna, mikä tunne, mikä intohimo, mikä rakkaus?… Minä itse tiedän, mitä olen löytänyt, mutta tiedän myös, mitä hän ei tiedä… Jos hän jättää minut huomenna, on hän vapaa. Sitten hän voi löytää uuden onnen, ehkäpä kestävän… Mitä me ihmisparat tiedämme?… Me etsimme ja etsimme kunnes vihdoin pääsemme varmuuteen. Minä olen sen löytänyt. Vaan hän ei… Ei, Lot, me emme mene naimisiin. Minä tahdon, että Aldo on vapaa ja voi tehdä mitä hän haluaa. En ole enää nuori ja tahdon, että hän on vapaa. Meidän rakkautemme, meidän ruumiimme, meidän sielumme ovat vapaat, täysin vapaat onnessamme. Ja jos huomenna olen vanha, vanha nainen, jolla ei ole enää ääntä…»
»Silloin saat maksaa sakkoja, Ottilie», sanoi Lot. »Minun ei tarvitse maksaa sakkoja, Lot, sillä olen ollut onnellinen. Silloin minulla on ollut osani. En vaadi iankaikkisuutta täällä maan päällä. Olen tyytyväinen ja tulen vanhaksi, kaikessa rauhassa vanhaksi.»
»Voi, Ottilie, ja minä… minä kärsin vanhenemisesta vanhenemisesta.»
»Lot, se on sairautta. Sinä olet nyt onnellinen, sinulla on Elly, elämä on kaunista, siinä on paistetta, siinä on onnea. Ota se kaikki vastaan ja iloitse siitä ja ole onnellinen äläkä ajattele tulevaisuutta.»
»Etkö sinä koskaan ajattele vanhuutta ja sen mukana seuraavia kauhuja?
»Minä ajattelen kylläkin vanhuutta, vaan en näe mitään kauhistuttavaa siinä.»