»Jos Aldo hylkäisi sinut huomenna, olisit sinä yksin… ja tulisit vanhaksi.»
»Jos Aldo hylkäisi minut huomenna oman onnensa vuoksi, niin tekisi hän siinä minun mielestäni oikein, ja minä tulisin vanhaksi, vaan en jäisi yksin, sillä minulla olisi kaikki muistoni hänen rakkaudestaan ja meidän onnestamme jäljellä, mikä on nyt oleellista ja niin totta, ettei sen jälkeen voi mitään muuta olla olemassakaan.»
Ottilie nousi.
»Lähdetkö sinä?»
»Minun täytyy. Tulkaa huomenna meille aamiaiselle. Tuletko, Elly?»
»Kiitos, Ottilie.»
Ottilie katsoi ulos ikkunasta. Aurinko loisti mailleen mennessään sinertävien ja ruusuisten pilvien takaa, ja tuuli oli asettunut: meri vain hiljalleen tuuditti laineita tummansinisellä povellaan aivan kuin jättiläisrakastaja, joka lepää kiihkeän syleilyn jälkeen.
»Miten kauniita nuo pilvet ovat!» sanoi Elly. »Tuuli on tyyntynyt.»
»Se tyyntyy aina tähän aikaan», sanoi Ottilie. »Katsohan, Lot, tuolla hän on!»
»Kuka?»